======================================================================= Lyhyesti: "Epäillyt" kertoo rikollisuuden myyteistä ja väkivaltasatujen miehiä yhdistävästä uskottavuudesta. Pyssyillä rytistely on pääosassa, mutta kiinnostavinta on millaista kerrontaa katsoja antaa itsensä milloinkin uskoa ja kuka lopultakin on kaikkien rikollisten takapiru... ======================================================================= "Kuinka ammutaan pirua selkään? Entä jos ampuu ohitse?" Ensimmäiset puoli tuntia tätä leffaa seuraa ällistyneenä: voiko tämä tarina vielä jotenkin muuttua selkeäksi, pääsenkö kärryille edes päähenkilöiden tehtävästä? "Epäiltyjen" ("The usual suspects") puolivälissä uskoo viimein ymmärtävänsä mistä leffassa on kysymys. Viimeisillä metreillä tajuaa miten raskaasti katsojaa on huijattu, ja viimeistään kotiin kävellessä tajuaa, ettei sillä oikeastaan ole mitään väliä kuka puhui totta missäkin vaiheessa. "Epäiltyjen" tapa jujuttaa katsojaa, houkutella tätä hylkimään epäuskoa yhä lujemmin, ei ole psykologinen, mikä sille kunniaksi laskettakoon. Mutta jos pitää David Mamet'n elokuvista ("Pelin henki", "Myyntitykit"), niin "Epäillytkin" hykerryttää pitkään. "Epäiltyjen" monitulkintaisuus on lystikästä, koska kerronnan tasoja ei kuitenkaan ole kovin montaa - katsojan huijaamisen viehätys on paljolti loistavien näyttelijöiden varassa; mistä suurin osuus lankeaa Kevin Spaceylle, joka palkittiinkin roolistaan Oscarilla. "Epäillyt" on kerronaltaan suurien tarinoiden luokkaa, vaikka enimmän aikaa siinä tapellaan, uhkaillaan, pelätään ja haistatellaan. Umberto Eco on sanonut "Casablancasta", että se ei oikeastaan ole elokuva, vaan antologia. "Epäillyt" ei ole tietenkään yhtä suurten taiteilijavoimien ponnistus, mutta siinäkin yhdistyvät ällistyttävän erilaiset tyyliainekset saumattomaksi kokonaisuudeksi. Jännäri, romantiikka, draama ja helppohintainen huumori yhdistyvät sen ansiosta kuinka leffa kerrotaan: eri kertojilla on erilaiset motiivit kertomiselleen, ja valehtelulleen, joten he painottavat erilaisia puolia kertoessaan kaikkien aikojen (91 miljoonan dollarin) keikasta ja kaikkien rikollisten pelkäämäästä kingistä, Kayser Sozesta. "Epäillyt" ei syvenny henkilöihin sen enempää kuin kutakin roolityyppiä on totuttu näkemään jännäreissä. Rakastan tällaisia elokuvia, jotka ymmärtävät perushahmot paremmin kuin nämä itse näyttävät tekevän, ja sitten osoittavatkin hahmonsa monitulkintaisemmiksi kuin elämä itse. Kertomus on aina tihennettyä elämää ja jo kertomuksen olemus edellyttää monitulkintaisuutta, jota harva elokuva osaa edesauttaa elokuvan tavoin: kuvien monitulkintaisuudella; kuuluisin esimerkki ja ikoni tästä on "Citizen Kanen" aloittavan ja lopettavan kohtauksen yhteys. "Epäiltyjä" katsoessaan tajuaa, kuinka pitkälle rikoselokuvien fiktiota on valmis seuraamaan: rikollisia ja pahuutta on olemassa, mutta elokuvassa ne ovat jotain ihan muuta kuvitelmaa kuin mikä pelottaa öisessä kaupungissa kävellessä. Rikosleffojen fiktion viehätys perustuu jotenkin oikeellisuuden ja sujuvan vääryyden väliselle jännitykselle, rikoksen ja ratkaisun ajan moralisoivalle yhdistymiselle, taitotaiteelle, jota dekkarikirjallisuudessa on kehitelty jo vuosikymmeniä. Sekä rikoksen että kertomuksen tulkitseminen perustuu oikeaoppiselle mielen kehitykselle epäilystä uskoksi. "Epäillyissä" kaikki valehtelevat. Poliisi valehtelee syytetylle saadakseen tämän tunnustamaan. Syytetty valehtelee poliisille päästäkseen vapaaksi. Rikolliset valehtelevat toisilleen saadakseen nämä mukaan juoneen, jossa nämä joutuvat uhrin rooliin. Totuus on kullekin suhteellinen, tilannesidonnainen asia, tapa jolla esiinnytään vakuuttavasti. Katsoja ei voi tietää missään vaiheessa, milloin henkilöt esiintyvät vain toisilleen ja milloin kameralle eli milloin he ovat esittämänsä mukaisia ihmisiä. Poliisille riittää yksinkertainen totuus, tätä leffa itse kommentoi. Toinen keskeinen repliikki on kohtauksessa, jossa yksi päähenkilöistä kuvailee haaveittensa ravintolaa: sen sisustuksen tulisi muuttua ihmisten toiveiden myötä. Samalla tavoin "Epäillyt" muuttuu sitä mukaa kuin katsojalle kerääntyy odotuksia: tämä on poliisitarina -> tämä on tarantinomainen rikolliskaverusten homososiaalinen odysseia -> tämä onkin oikeussalidraama ilman oikeussalia. Aivan lopussa leffa tekee niin huikean yllätyksen, paljastaa niin notkeasti oman rakenteensa, että katsoja pakostakin antautuu sen hyväntuulisuuden edessä. "Epäillyt" on vekkuli filmi, jota on kuitenkin turha katsoa toista kertaa, josko jotain lisää oivallettavaa syntyisi. Kohtausten summa on kuitenkin "pelkkä" pyssyrytistely, ja leffa erottautuu edukseen tuhannesta muusta jännäristä, koska sen tekijät ovat uskaltaneet luottaa (tusinakamaan väsyneen) katsojan haluun yllättyä. -- ################ "Tämä subjekti, ################### M.G. Soikkeli joka kokee itsensä konstituoituna http://www.uta.fi csmaso@uta.fi juuri konstituoidessaan, /~csmaso/ego.html ################ on minun ruumiini." ################### Soikkelin elokuva-arkisto