=============================================================== Lyhyesti: "Epätavallista elämää" -filmissä Trainspotting-tiimi keskittyy fantasiallisiin ja romanttisiin amerikan aineksiin: enkelit naittavat erikoista pariskuntaa. Pääosassa ovat yhä kelpo roikale Ewan McGregor ja mainio musaraita, mutta kolmen tyylilajin aineksista ei vaan tule ihan yhtä täyttä leffaa. =============================================================== Elokuvatähden noususuhdanne kannattaa käyttää muuhunkin kuin hänelle ominaiseen genreen; etenkin romanssit ovat olennaisia tähtien karisman vahvistamiseksi, koska romansseissa voidaan keskittyä tähden näyttelijäfakille ominaiseen naisen tai miehen rooliin. Jos kaksi noususuhdanteen näyttelijää saadaan samaan romanssin, ne parhaassa tapauksessa vahvistavat toisiaan kuin kuin tähdet taivaalla. Tai kumoavat toisiaan kuin maut pizzassa. "Epätavallista elämää" ("A life less ordinary", 1997) on nimittäin melkoinen sekasotku, jonka alustana on brittiläisittäin nähty americana, yhdysvaltalainen elämäntapa, jossa jylläävät aseet ja enkelit, miljonäärit ja roskaromanssit, puritaanit punaniskat ja sadistiset poikafrendit. Päärooleihin kiinnitetty pariskunta Ewan McGregor ja Cameron Diaz osoittaa yhdistelmänä yhtä kammottavaa makua kuin laittaa anjovista ja marmeladia samaan täytteeseen, jos kuinkakin tarinan pointti on naittaa täydellinen luuseri miljonäärin tyttäreen naurettavalla, kaupungista maaseudulle kiertyvällä kidnappauksella. "Sieppari ruispellossa" siis tämäkin, mutta sympaattisuus ei toimi McGregoria kauemmaksi. Leffa lakkaa toimimasta jokaisessa McGregorin ja Diazin yhteisessä kohtauksessa. Holly Hunter barettipäisenä enkelinä paljastaa sekin, että 'type casting' on hoidettu arpakuutiolla, vaikka välillä enkelit naurattavat oikeasti. Ehkä komedienneja ei sitten löydy Hollywoodista muutoin kuin eripainoisina blondeina? Made in heaven -kehyksestä saa aniharvoin muuta kuin makeuttavat lisäaineet. "Epätavallista elämää" -filmiin se lieneekin sovitettu ironiaksi hollywoodilaista elokuvaa kohtaan, kuten moni muukin americanismi: asefiksaatio, palveluammattien yksinäisyys ja mielivaltaisuus, populaarin lumo yksinkertaisen elämän mallina. Miellyttävä epävarmuuden tunnelma kyllä leijuu tarinan yllä, mutta se taitaapi syntyä toissijaisista aineksista: tämän filmin käänteissä on lähes mahdotonta arvata milloin uuteen kohtaukseen käytetään McGregorin rentoutta tai milloin Diazin eroottisuutta, milloin tunnelmanvaihdosta bonnie&clyde - moodiin tai milloin epätavallisen elokuista luonnonmaisemaa. Trainspotting/Shallow grave -tiimin sormenjälki tuntuu paitsi alati läsnäsvengaavana ääniraitana myös laskelmoivan raakana tilannekomiikkana. Hillittömästä loppuanimaatiostakaan huolimatta elokuva ei ole niin hip kuin se kuvittelee olevansa, joten tympeä lisämakeute, etenkin diaz- marmeladi, jää vahvimmaksi jälkimauksi. -- M.G. Soikkeli Videolta 21.1.2002 Soikkelin elokuva-arkisto