============================================================ Lyhyesti: "Erämaa syö miestä" on persoonallisesti äänimai- semoitu kauhudraama, jossa 1840-luvun pioneerit joutuvat kartoittamaan ihmisluontoa Sierra Nevadassa. Kuin "Elossa" tehtynä Altmanin tai Pennin tapaan gorea palvovalle yleisölle. ============================================================ Michael Nyman goes country? On enemmän sääntö kuin poikkeus, että kauhutarinoissa hirviöt ja hirvittävyys hyökkäävät "barbaarisemmasta" kulttuurista "sivistyneempään", kunnes jälkimmäinen osoittautuu vähintäänkin yhtä barbaariseksi. Kulttuurien yhteentörmäystä vain ei alan leffoissa sen pidemmälle dramatisoida kuin tarvitaan henkilöiden tyypittelyyn: nämä ovat röyhkeimmät ja ylemmyydentuntoisimmat, nämä välittävät tietoa siitä, miten hirveydeksi oletettu onkin luonteva osa toisen kulttuurin myyttejä. "Erämaa syö miestä" (1998, "Ravenous") on tarinaltaan pelkistetympi ja kokoonpanoltaan harkitumpi kuin tällaiset kauhuleffat yleensä. Se että western-aihetta käsitellään yllättävän ironisesti, jopa vampyyriaiheita liipaten, perustuu ääniraitaan. Keskeisiin henkilöihin liitetään oma musiikkiteemansa vihjaten siihen millaisia prototyyppejä nämä esittävät tarinassa. Kun tyypittelyt alkavat pettää, kun elokuva kiihdyttää tyylilajista toiseen, musiikki menettää melodisuutensa ja paisuu painostavaksi: tyyli murtuu, jää ristiriita sen välillä mitä elokuvalta odottaa seuraavaksi ja mitä on aiemmin odottanut, ja tämä ristiriita onkin pelottavampaa kuin pelkän groteskin veri&pöpö-affektin kasvattaminen. Erämaan miehet esittävät siis sivilisaation alkunäytelmää, vaikkapa uskonnon universaalia syntymää kannibalismista, mutta ilman etäännyttävää musiikkia jännitys ei pysyisi yllä: perustuuko uskonto samoin tekemiselle vai samanlaiseksi tulemiselle? Satiirina leffa on siltikin yhtä kyseenalainen kuin kaikki verimössösatiirit. Ihan samanlaista yleisöä tämä leffa tavoittelee kuin jokin "Syntyneet tappajiksi", olivatpa vieraannutuksen keinot sitten musavideoleikkauksessa (kuten tuossa Stonen leffassa) tai ääniraidan monitasoisuudessa. Tökeröä nimikäännöstään lukuun ottamatta leffa on pelkistetty veriseksi arvausleikiksi; "Delicatessen" kohtaa "Limonaadi Joen" kohtaa "Day of the deadin". Antonia Birdiltä odottaisi silti, edelleen, enemmän vivahteita edes henkilöihin, kun muistaa hänen ainutlaatuisen esikoisohjauksena "Priest"-filmissä. Juuri "Priestin" vuoksi tässä leffassa on valmis näkemään enemmän kuin mitä se itse pystyy liittämään uskontoa ja sotaa satiiriksi miesten samankaltaisuuden pelosta. Homofobiasta homologiaan? Näyttelijä Robert Carlyle on seurannut Birdiä tälle Nevadankin näyttämölle, ja vaikka hän on omiaan kannibalismin lähettilääksi, on se naama häijyydessäänkin liian tuttu yllätyksillä pelaavaan elokuvaan. Guy Pearce kauhutarinan epätoivoisena sankarina puolestaan näyttelee kuin halolla lyöty Johnny Depp. Parran ja veren alta, keskellä karuja maisemia, ei ehkä erottuisi kuin metodinäytellen? Jälkikäteen mietin, olisiko tullut huomanneeksi musiikin erikoista, ironialla tulkintaetäisyyttä rakentavaa vaikutusta, jollei siitä olisi etukäteen saanut vinkkiä; ehkäpä tunnelmaa olisi pitänyt itse itseään selittävänä. Varmaa on se, että musiikin osuutta on yllättävänkin vaikea kuvailla niillä keinoilla, joita on oppinut ja joihin tottunut leffakritiikkejä lukiessaan. Kun tarkistin Film Art -teoksesta, miten esimerkiksi siellä opetetuilla ominaisuuksilla voisi kuvailla "Erämaa syö miestä" -filkan erityisyyttä, toteaa että musiikin osuutta on vaikea selittää samanveroisena kuin kuvallisia ja draamallisia ratkaisuja - vaikkka katsomisen aikana ne ovat samanveroisia. -- M.G. Soikkeli Helsingissä 24.9.2001 ** Tutustu Guy Pearceen myös elokuvissa L.A. Confidential(1997) ja Memento(2000) ** Soikkelin elokuva-arkisto