============================================================ Lyhyesti: "Face" on tiskirättirealistinen konnaleffa, aivan eri lailla tuima ja tuntuva kuin humoristiset mukaelmat amerikkalaisista luuserigangstereista. Alimman sosiaaliluokan kuvaus haulikko kädessä edellyttää luokkatietoisuutta, väittää Antonia "Priest" Bird. Hyvä yritys, lattea toteutus. ============================================================ Kehutun "Priest"-leffan jälkeen Antonia Bird käsittelee uskollisuuden ja lojaalisuuden kysymyksiä rikostarinan keinoin. Vaikka "Face" on kovaotteinen konnaleffa, on pääosan Robert Carlyle taas hieman syvällisempi katujen kasvatti kuin yleensä tällaisissa elokuvissa. Toisaalta siinä missä joku Mike Leigh on päätynyt käsittelemään arjen rumuutta keskiluokan lävitse on "Face" sekin myönnytys genre-elokuvan helppoudelle. Jotta sanoma yhteiskunnan eriarvoisuudesta menisi läpi mahdollisimman isolle katsojakunnalle, sitä täytyy tehostaa väkivallalla, söpöllä erotiikalla ja svengaavalla musiikilla. Vielä "Priestissä" Bird pärjäsi näkemyksellä, nyt hän ohjaa pyssytaistelua rokkenrollin säestyksellä ilman ironian häivääkään. Rikosfilkkana "Face" on toki harvinaisen näkemyksellinen, elokuva joka antaa rosvoilleen tilaisuuden kommentoida heistä luotua julkisuuskuvaa. Se asettaa päähenkilönsä, Carlylen esittämän Face-nimisen konnan kaksinkertaiseen ahdinkoon. Hän ei tiedä keille hänen pitäisi olla lojaali eikä sitä, ketkä ovat hänelle lojaaleja samassa rosvoporukassa. Päähenkilö on kaikkiaan "contradiction in terms", mies joka tavoittelee parempia murjuja ja tuottoisampia roskaduuneja. Hän vaihtaa aatteen aseeseen, mutta huomaa olevansa robinhoodin vastakohta: vaikka hän ryöstäisi poliiseilta, hän toimii kuten ne joita vastaan hän on osoittanut mieltään lähimpien ihmistensä kanssa. "Face" on samalla tavoin takapihaleffa kuin "Housut pois", mutta painokkaan raaka, huumorissaan rujo. Henkilöidensä karua elämäntapaa se perustelee sillä, että rikokset ovat kiinteä osa yhteiskunnan sisäistä luokkasotaa. "Kapitalistit ovat jo voittaneet", puolustelee päähenkilö omaa itsekkyyttään. "Face" ei kuitenkaan ole mikään vasemmistolainen gangsteritarina, vaan kuvaus rikollisesta, jolla on vahvempi moraali ja kauniimpi rakastettu kuin duuniin sopii. Siis tässäkin mielessä jotain samaa kuin "Priestissä". Juoni pitää niin tiukasti kuin tällaisessa "kuka porukassa huijaa ketäkin" -elokuvassa voi odottaa, etenkin kun henkilöhahmot ovat edes asteen syvempiä kuin amerikkalaisilla serkuilla. Suurin osa leffasta on toiminnallista ja niin kuin asiaan kuuluu täydellinen keikka kasvaa loppua kohden aina vain suuremmaksi katastrofiksi. Draama syntyy siitä, missä vaiheessa sympaattisella päähenkilöllä olisi vielä mahdollisuus irroittautua kujanjuoksusta. Maailmassa jossa kaikki haluavat vain rahaa, on mahdotonta pärjätä yksinäisen suden moraalilla, koska lopulta varkaat varastavat toisiltaan. Ainoa mahdollisuus asettua rahan valtaa vastaan, on liittoutua niiden kanssa, jotka tulevat samoista oloista ja ymmärtävät jopa moraalin notkahdukset persoonan eikä rahan puutteen kautta. Tällainen asetelma on leffassa esillä kaiken aikaa, mutta vähemmälläkin väkivallalla sen saisi perille, katsojan kannalta. Robert Carlyle on elokuvan tukipiste, mutta näin synkissä kuvioissa hänelle ei jää juuri muuta esitettävää kuin pelko kujanjuoksun koventumisesta. -- M.G. Soikkeli Videolta 30.5.2000 Soikkelin elokuva-arkisto