================================================= Lyhyesti: "Face/off"-elokuvassa ohjaaja John Woon visuaalinen mestaruus ja amerikkalaisen toiminta- leffan synkkyys löytävät viimeinkin toisensa. Scifillä pintaa syvemmälle leikkaava 2oisolento- tarina on nokkelasti kirjoitettu ja vahvasti näytelty, mutta myös painostava. Gorevaara! ================================================= Miltäs tuntuisi, jos jonain aamuna peilistä katsoisi takaisin Uffe Sundqvistin kasvot? Tai - ehkä vieläkin hirveämpää - huomaisit olevasi avioitu John Travoltan näköiseen mieheen, jolla on Nicholas Cagen huumorintaju? Ehkä viimeinen asia, joka tulisi mieleen, on osallisuus John Woo -elokuvaan, sillä perhehelvetti on sellainen kurimus, jota edes Woo ei ole tohtinut kuvittaa. Paitsi nyt, kun hänellä on siihen aivan oma lähtökohtansa, hyviksen ja pahiksen persoonien täydellinen paikanvaihto. Sellaisessa arkkityyppien peilikuvauksessa "Face/off" on lajinsa huipennus, identiteettikriisin muutos messiaaniseksi kauhunäytelmäksi. Yksittäisten taisteluskenaarioiden akrobatiassa Woo ei tuo Hollywood-aktioon muuta kuin muistutuksen siitä, mitä hän on jo tehnyt Hong Kongin aikoina, mutta "Face/offin" jälkeen yksikään amerikkalainen koti ei enää näytä niin myyttisen siloiselta. Koska amerikkalaisen kulttuurin ihmisihanne on edelleen "self-made (wo)man", joka teoriassa voi kiivetä minne tahansa sosiaalisessa verkossa, tarvitsee jenkkikulttuurin toistaa identiteetin kiinnittävien taustojen itseisarvoisuutta ja nimetä ne "perusarvoiksi": koti, uskonto, isänmaa. Niinpä jenkkileffan käsittelemä ahdistus lähtee aina liikkeelle siitä, miten nuo kiinnekohdat kadotetaan, luottokortilla ei saa enää pizzaa ja kotiPC:kin kuittaa pelkkää "access denied"-viestiä; suomalaiselle eksistenssin nollalukema ei löytyisi noin helpolla, vaan vasta sitten, kun metsäkään ei huutaisi takaisin. Mutta yksikään jenkkileffa ei ole mennyt niin pitkälle kuin "Face/off", jossa identiteettiswappaus alkaa kasvojen vaihdolla (_paitsi_ John Frankenheimerin "Seconds"(1966), jossa kauhu alkaa heräämisenä Rock Hudsonin kehossa!). Tämän leffan jälkeen naistenlehtien "muuttumisleikit" näyttävät nekin Gestapon touhulta. Se, kuinka hurjia tilanteita Woo loihtii asetelmasta hyvis pahiksena / pahis hyviksenä, on ehdottomasti parasta "Face/off"-elokuvassa. Aiheesta olisi saanut vaivatta kokonaisen tv- sarjan, mutta Woo lataa tarinansa toistensa olemassaolon poissulkeville vastakohdille. Kun keskivertoisessa toimintaleffassa pahis on vain rikosten kuonasta kertynyt pöyhkeä huippu, niin "Face/off"-filkassa hän on yhtä fundamentaali osa yhteiskuntaa kuin perverssin söpössä lähiössä asuva poliisihyvis. "Face/off"-tarinan persoonavaihtoon on helppo imeytyä mukaan katsojana. Vasta jälkikäteen huomaa, että saman näyttelijän erilaiset roolit eri leffoissa hyväksyy ikäänkuin kasvojen ikonisuuden kautta, vaihtaen niiden henkilöllisyyttä leffasta toiseen. Kun sitten filkan _sisällä_ kasvot kiinnittyvätkin toiseen hahmoon, joka sekin on tehty tutuksi, tapahtuu katsomiskokemuksessa sama siirtymä kuin leffan tarinassa: John Travoltan kasvot todella ovat siinä henkilössä, jonka Nicholas Cage on tehnyt tutuksi. Moinen kokemus ei ole hämmentävä vaan kirkastava: näen leffan fiktiohahmon kuin se olisi oma itsensä, ohi näyttelijätyön, ja etenkin ohi kahden sellaisen näyttelijän, joita molempia olen erityisen ponnekkaasti inhonnut. Tätä leffaa katsoessa tuntui, että Cage on ensi kertaa saanut aikuisen roolin, ja että Travolta näyttelee demonisen komeasti, koska hän näyttelee Cagea! On kuitenkin kohtuullisen varmaa, että pelkästään näin tunnettuja näyttelijöitä käyttämällä Woo voi ohjailla katsojan eläytymiskykyä niin pitkälle. Mukana on muutamia kohtauksia, joissa Woo kierrättää tunnistettavaksi Hong Kong -leffojensa kuvauksellisimpia skenaarioita, mutta kyllä ne aika irralleen jäävät itse toiminnasta. Myös Woolle ominaiset hidastukset tuntuivat peräti koomillisilta, kun taas yksityiskohdilla kertominen - kengännauhojen sitominen versus magnetisoituvat saappaat, peilisymboliikka, aseiden lataaminen toiminnan välinäytöksinä - sulautuu osaksi kokonaisuutta suvereenilla taidolla. Ainoastaan leffan loppuselvittely on turhan pitkä siihen nähden, että identiteettien vaihtuminen kärjistetään lopulta vain kahden miehen keskinäiseksi sodaksi - kun tunnelman hyytävyys pitkin filkkaa on ollut siinä täydellisessä lohduttomuudessa, miten kaukana pahiksen ja hyviksen _maailma_ ovat toisistaan. "Face/off" on päättäväisen synkkä elokuva ja osoittaa hieman uuden suunnan toimintatrillerin ahdistavuudelle: ei ahdistavinta ole se, miten läpensä paha joku sarja- tai joukkomurhaaja voi olla, vaan se, kuinka kauaksi tutusta, perheiden ja luottamuksen ja solidaarisuuden maailmasta hyvis joutuu erkanemaan taistellakseen pahisten kanssa. Nämä "maailmat" ovat tietysti Hollywood-elokuvien omaa luomusta, tunnistettavia, tietylle toiminnalle varattuja (sekundäärisesti myyttisiä) ympäristöjä. Yhä useammin pahis on uhannut myös hyviksen kotipiiriä, mutta milloinkaan ennen Hollywood-leffa ei ole näyttänyt kotia epäluulon ja väärintulkittujen identiteettien näyttämöksi, ei ainakaan tässä mitassa. "Face/off" riisuu amerikkalaisen kodin idyllin kaavusta, jos toisaalta sitten siirtää varsinaisen kamppailun sen ulkopuolelle. Eikä kaikkea idyllinpurkua tarvitse edes todistaa kameralla, ja sitä kihelmöivämpää se on. John Woon leffoissa on ollut niukasti, jos lainkaan erotiikkaa, mikä sopii hyvin jenkkistandardiin: verta saa lentää miten paljon tahansa, mutta paljaan pinnan neliösentit on tarkkaan mitattu. Verisyydessään "Face/off" yllättää tavalla, johon ei ole varautunut. Leffan "morfogeneettinen sapluuna" -kohtaus on ehkä vatsaakääntävin kohtaus, mitä olen suurelle yleisölle suunnatuissa elokuvissa nähnyt, ja kylläpä katsomossa kuului rykimistä, jalkojen siirtelyä, ja ainakin yksi keskenjäänyt istunto. Toisaalta puistattava kohtaus on paikallaan, koska siinä konkretisoituu se, miten täydellisesti ihminen leikataan irti hänen identiteetistään; tapauksen tuleekin erottautua kaikesta muista kohtauksista, olla myös kertomistavaltaan ehdottomampi kuin muiden kohtausten kerronta. Well, vaikutuksen erityisyys voisi olla tietysti muutakin kuin goreannos. Kotiin polkiessa totean, että "Face/off" ei ole pätkääkään katharttinen elokuva, vaan oloa tarkentava samalla tavoin kuin vatsan nurin kääntyminen kiteyttää flunssaoireet edes johonkin osaan kehoa. Leffa johdattelee katsojan niin nopeasti ja sujuvasti niin täydellisen epätoivoiseen tarinan tilanteeseen, että sen mustavalkoisuudesta on vaikea etäännyttää itseään - mikä oli vielä helpostikin mahdollista Woon melodramaattisempien, omalla kipeällä tavallaan hymyilevien Hong Kong -leffojen suhteen. Jälkimmäisiin jaksaa myös palata ja nauttia niiden rytmityksestä yhä uudelleen, mutta luulenpa, että "Face/off" on yhden totaalisen katsomiskerran edellyttämä, tunnelimainen kokemus. -- "Rakkauden teot ovat harjoittaneet musertavaa armeliaisuutta | M.G. köyhiä ja sorrettuja kohtaan. Kaikissa ilmansuunnissa on ollut | Soikkeli joku Fransiskus joka on luopunut maallisesta omaisuudestaan | csmaso lähteäkseen vaeltamaan ja suutelemaan spitaalisia. Mutta onko | @uta.fi ollut solidaarisuutta? Asiallista tervettä solidaarisuutta?" -Alopaeus- Soikkelin elokuva-arkisto