================================================================= Lyhysti: "Farinelli" on hyvin samanhenkinen, komean musiikin aateloima taide-elokuva kuin "Amadeus" tai "Kaikki elämäni aamut". 1700-luvulle sijoittuva tarina aikansa parhaasta laulajasta, kastraatti Farinellista on oopperamaista loistoa, jota voi suositella yhtä lailla rockfilmien ystäville. Leffan tyylilaji on jossain Pasolinin, Greenawayn ja Formanin välimailla. ================================================================= Voiko suurempaa ja friikimpää luonnonlahjakkuutta ollakaan kuin synnynnäisen hyvä kastraattilaulaja? "Farinelli"-elokuvan (1994) keskeisin juonellinen viritys onkin sen salaisuuden ympärillä, mikä loppujen lopuksi on syy "Farinellin" lahjaan ja taakkaan, ja miten uskomattomien vaiheiden kautta hän voittaa sekä taiteilijana että ihmisenä. Draamallisesti se on monimutkaisempi ja kiehtovampi kuin "Amadeus" tai "Kaikki elämäni aamut", eikä se silti häviä paljoakaan musiikin ponnistuksissa. Kerrankin eurooppalainen (Italia-Ranska-Belgia) yhteistyöleffa, jossa kaikki ainekset toimivat mahtipontisen komeasti yhteen! "Farinellin" paremmuus - jos tällaisten musiikin estetiikkaa seurailevien omaperäisten elokuvien kohdalla sellaisesta kannattaa edes puhua - kahteen em. musiikkielokuvaan nähden on se, että musiikki on pääosassa vieläkin henkilöidymmin, niin henkilökohtalon aiheena kuin elokuvan lumon luojana. Ehkä "Farinellille" hyvä vertauskohta olisikin kiinalainen "Jäähyväiset jalkavaimolle". Ja siinä missä tällaiset vakavahenkiset musiikkileffat, erotuksena hyväntahtoisista musikaaleista, päätyvät synkkiin ja verisiin tulkintoihin taiteilijan kohtalosta, alkaa "Farinelli" viritellä pitkin tarinansa matkaa myös aurinkoisia ajatuksia musiikin ja elämän suhteesta. Sen tulkitsee mielellään leffan italialaiseksi annokseksi, että oopperan omahyväinen, estetiikassaan liioitteleva hupsuus voidaan nähdä mahtivoimana, josta käsin samanhenkiset ihmiset voivat lumoutua ja ylittää ympäristönsä antamat lähtökohdat elämälle. "Farinelli" pystyy tarinallaan antamaan uudenlaisen kuvan musiikille elämänsä omistaneesta ihmisestä, koska se kertoo yhdenlaisesta musiikinrakkaudesta kahden ihmisen, veljeksen kautta, jotka edustavat musiikin teoriaa ja käytäntöä. Vastaavasti veljekset ovat voimakaksikko rakkaudessa, kunnes heidän on aika kasvaa yksilöiksi. Leffan fantasiaa lipova, eroottisuudessaan viehättävän huikentelevainen visio kastraatista, joka nostaa kohtaamansa aatelisgroupiet orgasmiin sekä laululla että elimellä, tulisi helposti tulkituksi 1900-luvun rockmyyteistä käsin, mutta kohtaus jossa Farinelli kaataa laulunsa orgasmilla jopa Händelin vie kyllä voiton rockenrollinkin historiasta! Kun lukee kastraattilaulun taustoista, ei voi kuin yllättyä miten suosittu musiikin laji se on ollut 1600-luvun alulta 1800-luvun lopulle. Pressitietojen mukaan kastraattilaulu kytkeytyy erottomasti 1700-luvulla kehittyneeseen taidemuotoon "Opera Seria". Mm. Händel, Gluck, J.A.Hasse ja Mozart tekivät sävellyksiä, joissa kastraatit pääsivät esittämään vokaalista akrobatiaansa. Kastraattien suosimisen ainoa syy ei ollut se, että naisia ei päästetty laulamaan ajan kirkkokuoroihin tai teattereihin, vaan johtui - samaisen pressiläpyskän muakan - siitä että kastraatin äänessä yhdistyvät lapsen äänen puhtaus, aikuisen miehen äänivoima, ja naisen korkeampi äänirekisteri. Kastraateista kuuluisin, jopa myyttisiä mittasuhteita saanut laulaja, oli italialainen Carlo Broschi, taiteilijanimeltään Farinelli (1705- 1782). Meidän ajallemme kiinnostavinta lienee se, miten itsenäinen taiteilijahahmo Farinelli oli, vaikka hakeutuikin mesenaattien suojiin. Farinelli vetäytyi julkisuudesta 32-vuotiaana ja uransa huipulla suosi ennemmin selkeitä sävellyksiä kuin nokkelia, joissa äänen akrobatia olisi päässyt parhaiten oikeuksiinsa. Tärkeintä oli, kuten elokuvan tarina komeasti painottaa, sittenkin musiikki itse ja se miten onnistui laittamaan oman äänensä musiikin palvelukseen. Aluksi kastraattilaulu näyttää hoopolta, koska näyttelijä Stefano Dionisi näyttää lähinnä kuudennelta beatlesilta ja laulaa kuitenkin kolmen ja puolen oktaavin alalla, parhaimmillaan 250 nuottia yhdellä henkäisyllä. Vähitellen dubattu laulu - vaikkei se ole erityisen huolellisesti synkattu näyttelijän huuliin - muuttuu osaksi Farinellin hahmoa ja elokuvaa hallitsevista konserttiesityksistä alkaa nauttia ooperamaisen loiston ja draamallisen tematisoinnin kannustamana. Pressiläpyskän mukaan kastraattiääni on digitaalinen mixaus kontratenori Derek Lee Raginin ja sopraano Ewa Mallas Godlewskan äänistä. Lopputulos on huimaa kuunneltavaa, vaikka huulisynkka on useimmiten yhtä kuin laulajan ammottava suu ja sieltä värisevä ääni. Ohjaaja Gerard Corbiau on aiemmin ohjannut kaksi elokuvaa, engl. nimiltään "The Year of Awakening" (1991) ja "The Music Teacher" (1988). Corbiau on ollut myös kirjoittamassa elokuviansa. Pääosan Stefano Dionisi on viidessä vuodessa esiintynyt 14 elokuvassa, joista yksikään ei kuulosta tutulta edes englantilaiselta nimeltä. Veljeä esittävä Enrico LoVerso näyttää kovasti Jeff Goldblumilta, vaan muutoin ei montaakaan tutun näköistä leffanaamaa välähdä elokuvassa, joten silläkin tavalla omaan esteettiseen maailmaansa suljettu kokonaisuus. -- M.G. Soikkeli Amurin sheriffi (evp.) Soikkelin elokuva-arkisto