=============================================================
Lyhyesti: "Fight Club" kertoo tukiryhmäturismista ja itse-
tuhoisasta kaverisosiaalisuudesta. Miehen mallia pöhöttävä ja 
paikoin valloittavan synkkä leffa on nihilistisen jätkäasenteen 
asialla. Edward Nortonin postjuppi kertoja ja David Fincherin 
vinkeä ohjaus vaikuttavat, mutta satiiri jää pahasti kesken.
=============================================================

        "Luimme ennen pornoa, nyt mallikatalogeja."

"Fight Club" (1999) on tarina X-sukupolven ylijäämämiehestä 
Jackista, joka löytää oppaakseen katutason kunniakoodeja 
edustavan villimiehen. Myyttinen Tyler vie Jackin pitkälle 
tripille pois arjen tylsyydestä, kunnes Jack löytää itsensä 
militantin miesliikkeen johtajana. Oikeastaan "Fight Club" on 
kolme elokuvaa yhdessä. Aluksi se on synkkä parodia ohjaaja 
Fincherin omasta "Seitsemän"-filkasta, sitten kellariin siirretty 
"Rocky I-XVI". Lopuksi se yltyy paranoidiseksi arvioksi 
kaverisosisaalisuudesta joka suuntaa aggressionsa 
sukupuoliroolit hukanneeseen yhteiskuntaan. Sille tielleen 
elokuva jääkin ilman mitään kokoavaa ideaa.

"Fight Club" osoittaa, että on vielä vaikeampi tehdä väkivallan 
vastainen väkivaltaleffa kuin sodan vastainen sotafilkka. 
Lehtikritiikit eivät tehneet aivan oikeutta tälle elokuvalle, ja 
siksi omatkin ennakkokäsitykseni osoittautuivat kapeiksi. 
Toisaalta "Fight Club" ei pidä kiinni satiirisesta asenteestaan 
("Omistamasi asiat omistavat sinut") kuin satunnaisesti. 
Kertomus kehonsa hukanneista ja nyrkein sen löytävistä 
miehistä, "naisten kasvattamasta sukupolvesta" ei ole 
kummempi sovinistinen siivoustuokio kuin kirjalliset 
rautahannu-kurssit.

"Fight Clubissa" tehdään nörteistä Brad Pittin oloisia körmyjä 
ja opetellaan, että maailman näkee pelkistetysti vain nyrkin 
lävitse. Ironia körmyjen kärpässaarjaidentiteetistä ei ota 
edetäkseen siihen mistä koko ajan vihjaillaan eli miesten 
väliltä kiellettyyn seksiin ja kiintymykseen. Kun nainen 
lopulta murtaa kämppäkaveruuden, se tapahtuu niin 
apokalyptisesti, että Seitsemänkään Syntiä ei riitä sitä 
kuvailemaan.

Jo vuosituhansien ajan "luonnollista" miehen mallia on 
saapunut palauttamaan erilaisia villiuroksia, robinsoneja ja 
tarzaneita ja terminaattoreita (ainakin T2), eikä ihmissaippuaa 
valmistava barbaaritiedemies Tyler ole hänkään mitään uutta 
valkokaulusmiehiä kuristavassa kaupunkikulttuurissa. 
Perinteisten miestarinoiden rutiineita "Fight Club" ei vältä, 
vaikka sen tarina yrittää nimenomaisesti kieltää sivistetyn 
miesmaailman säännöt. Olennaisempaa tällaisissa leffoissa on 
se, miltä väkivallan kaltainen "luonnollinen" miestoiminto 
saadaan näyttämään, kuin se, miten opettavainen 
eksistentiaalinen kokemus väkivalta on tarinan henkilöille.

Vasitenkin vastenmielistä tällaisessa keskenkasvuisessa 
satiirissa on se, että "Fight Club" kerää samanlaisia 
keskenkasvuisia katsojia kuin joku "Natural Born Killers". 
Yhdenlainen mallikatalogihan tällaiset filkatkin ovat: 
oikeanlaisten bändien taustoittama unelma maskuliinisuudesta 
joka muodostuu tuntemalla oikeat elokuvat. Siksi tällaisten 
tarinoiden pitäisi olla laajan yleisön kollektiivisia kokemuksia 
eikä tiettyjen kuluttajaryhmien juttuja.

Ehdottomuus liitettynä maskuliinisuuteen myy milloin 
mafiabrändinä, milloin nuorena teinikapinallisena, mutta vain 
tietylle yleisölle. Olen kuunnellut videovuokraamossa 
pariskuntaa, joka muisteli miten tyylikäs "Fight Club" oli. 
Siinä jos missä kävi ilmi, että mikä tahansa asenne saadaan 
myydyksi koko perheelle, kunhan asenne läpäisee elokuvan 
kaikkia osatekijöitä ja miten pinnallisesti tahansa.

No, meneehän "Fight Club" pidemmälle markkinatalouden 
kritiikissä kuin vain räjäyttelee omaisuutta, ja kyseenalaistaa 
pakkoheteroseksuaalisuutta muutenkin kuin koplaamalla 
toisiinsa vieraantuneisuuden ja erotiikan ("Kondomi on 
sukupolvemme lasikenkä") - ja juuri miesleffojen 
keikkatekoisuutta se irvailee yhä hurjemmilla kierroksilla;
"flashbackhumour", kuten filkassa todetaan.

Suurin ongelma tässä elokuvassa ei ehkä sittenkään ole 
sekalaisista jätkäaineksista kasattu tarina vaan 
näyttelijävalinnat. Helena Bonham Carter, tuo klassisen soma 
kerubikasvo, tekee uransa räkäisimmän roolin ("...sexorgans into
Cindarella..."), mikä on hyvä vitsi ulkoelokuvallisesti muttei 
filmin sisällä. Vieläkin laskelmoidumpaa ja pakottavampaa on 
se, että tarvitaan Brad Pittin kaltainen näyttelijä katutason 
orhiksi, saippuakauppiaan rooliin, joka opettaa miten ohut on 
sivistyksen likakuorrutus ihmisessä. Eikö näitä paljas 
ylävartalo -rooleja ole löytynyt ihan riittämiin Pittille?

Tällaisilla näyttelijävalinnoilla leffa kiinnittyy enempi 
viihdeteollisuuden kölinjatkeeksi ("I'd fight Gandhi") kuin 
modernin mieselämän kritiikiksi.

--
M.G. Soikkeli
Videolta 7.2.2001

Soikkelin elokuva-arkisto