============================================================= Lyhyesti: "Fight Club" kertoo tukiryhmäturismista ja itse- tuhoisasta kaverisosiaalisuudesta. Miehen mallia pöhöttävä ja paikoin valloittavan synkkä leffa on nihilistisen jätkäasenteen asialla. Edward Nortonin postjuppi kertoja ja David Fincherin vinkeä ohjaus vaikuttavat, mutta satiiri jää pahasti kesken. ============================================================= "Luimme ennen pornoa, nyt mallikatalogeja." "Fight Club" (1999) on tarina X-sukupolven ylijäämämiehestä Jackista, joka löytää oppaakseen katutason kunniakoodeja edustavan villimiehen. Myyttinen Tyler vie Jackin pitkälle tripille pois arjen tylsyydestä, kunnes Jack löytää itsensä militantin miesliikkeen johtajana. Oikeastaan "Fight Club" on kolme elokuvaa yhdessä. Aluksi se on synkkä parodia ohjaaja Fincherin omasta "Seitsemän"-filkasta, sitten kellariin siirretty "Rocky I-XVI". Lopuksi se yltyy paranoidiseksi arvioksi kaverisosisaalisuudesta joka suuntaa aggressionsa sukupuoliroolit hukanneeseen yhteiskuntaan. Sille tielleen elokuva jääkin ilman mitään kokoavaa ideaa. "Fight Club" osoittaa, että on vielä vaikeampi tehdä väkivallan vastainen väkivaltaleffa kuin sodan vastainen sotafilkka. Lehtikritiikit eivät tehneet aivan oikeutta tälle elokuvalle, ja siksi omatkin ennakkokäsitykseni osoittautuivat kapeiksi. Toisaalta "Fight Club" ei pidä kiinni satiirisesta asenteestaan ("Omistamasi asiat omistavat sinut") kuin satunnaisesti. Kertomus kehonsa hukanneista ja nyrkein sen löytävistä miehistä, "naisten kasvattamasta sukupolvesta" ei ole kummempi sovinistinen siivoustuokio kuin kirjalliset rautahannu-kurssit. "Fight Clubissa" tehdään nörteistä Brad Pittin oloisia körmyjä ja opetellaan, että maailman näkee pelkistetysti vain nyrkin lävitse. Ironia körmyjen kärpässaarjaidentiteetistä ei ota edetäkseen siihen mistä koko ajan vihjaillaan eli miesten väliltä kiellettyyn seksiin ja kiintymykseen. Kun nainen lopulta murtaa kämppäkaveruuden, se tapahtuu niin apokalyptisesti, että Seitsemänkään Syntiä ei riitä sitä kuvailemaan. Jo vuosituhansien ajan "luonnollista" miehen mallia on saapunut palauttamaan erilaisia villiuroksia, robinsoneja ja tarzaneita ja terminaattoreita (ainakin T2), eikä ihmissaippuaa valmistava barbaaritiedemies Tyler ole hänkään mitään uutta valkokaulusmiehiä kuristavassa kaupunkikulttuurissa. Perinteisten miestarinoiden rutiineita "Fight Club" ei vältä, vaikka sen tarina yrittää nimenomaisesti kieltää sivistetyn miesmaailman säännöt. Olennaisempaa tällaisissa leffoissa on se, miltä väkivallan kaltainen "luonnollinen" miestoiminto saadaan näyttämään, kuin se, miten opettavainen eksistentiaalinen kokemus väkivalta on tarinan henkilöille. Vasitenkin vastenmielistä tällaisessa keskenkasvuisessa satiirissa on se, että "Fight Club" kerää samanlaisia keskenkasvuisia katsojia kuin joku "Natural Born Killers". Yhdenlainen mallikatalogihan tällaiset filkatkin ovat: oikeanlaisten bändien taustoittama unelma maskuliinisuudesta joka muodostuu tuntemalla oikeat elokuvat. Siksi tällaisten tarinoiden pitäisi olla laajan yleisön kollektiivisia kokemuksia eikä tiettyjen kuluttajaryhmien juttuja. Ehdottomuus liitettynä maskuliinisuuteen myy milloin mafiabrändinä, milloin nuorena teinikapinallisena, mutta vain tietylle yleisölle. Olen kuunnellut videovuokraamossa pariskuntaa, joka muisteli miten tyylikäs "Fight Club" oli. Siinä jos missä kävi ilmi, että mikä tahansa asenne saadaan myydyksi koko perheelle, kunhan asenne läpäisee elokuvan kaikkia osatekijöitä ja miten pinnallisesti tahansa. No, meneehän "Fight Club" pidemmälle markkinatalouden kritiikissä kuin vain räjäyttelee omaisuutta, ja kyseenalaistaa pakkoheteroseksuaalisuutta muutenkin kuin koplaamalla toisiinsa vieraantuneisuuden ja erotiikan ("Kondomi on sukupolvemme lasikenkä") - ja juuri miesleffojen keikkatekoisuutta se irvailee yhä hurjemmilla kierroksilla; "flashbackhumour", kuten filkassa todetaan. Suurin ongelma tässä elokuvassa ei ehkä sittenkään ole sekalaisista jätkäaineksista kasattu tarina vaan näyttelijävalinnat. Helena Bonham Carter, tuo klassisen soma kerubikasvo, tekee uransa räkäisimmän roolin ("...sexorgans into Cindarella..."), mikä on hyvä vitsi ulkoelokuvallisesti muttei filmin sisällä. Vieläkin laskelmoidumpaa ja pakottavampaa on se, että tarvitaan Brad Pittin kaltainen näyttelijä katutason orhiksi, saippuakauppiaan rooliin, joka opettaa miten ohut on sivistyksen likakuorrutus ihmisessä. Eikö näitä paljas ylävartalo -rooleja ole löytynyt ihan riittämiin Pittille? Tällaisilla näyttelijävalinnoilla leffa kiinnittyy enempi viihdeteollisuuden kölinjatkeeksi ("I'd fight Gandhi") kuin modernin mieselämän kritiikiksi. -- M.G. Soikkeli Videolta 7.2.2001 Soikkelin elokuva-arkisto