Final Cut ========= "Nuo muistot kuuluvat minulle!" "The Final Cut" (2004) on isolle yleisölle tehty tieteiselokuvaa eli sen scifistinen idea on niin lähellä nykypäivän mediateknologiaa kuin mahdollista. Kuvamedian illuusioilla leikittely takaa sen, että elokuva voi käsitellä oman taiteenalansa gloriaa, unelmien manipuloitavuutta: näin katsoja tuntee nähneensä jotain millä on varmasti mrekitystä katsomiskokemuksen sisällä. Ja monin paikoin, etenkin filmin loppupuolella, leikittely visuaalisen muistin ainutkertaisuudella, muunneltavuudella ja identifioitavuudella onkin kiinnostavaa niin lajityypin kuin maallikkokatsojan kannalta. Etenkin tunnin kohdalla, kun tarina viimein paljastaa scifille tyypillisen jipponsa eli identiteetin keinotekoisuuden, voisi ajatusleikki muuttua hyytäväksi tai hämmästyttäväksi. Vaan ei. Aitoa scifististä ainesta edustavat ideat, kuten: - uusi ammattikunta yhteiskunnan eliittinä (muistojen "leikkaajat") - identiteettiä voidaan muunnella muistoja valikoimalla - biologisen ja keinotekoisen raja kyseenalaistuu Scifin kannalta jännittävin idea on .sähkösynteettisten tatuointien. käyttö muistoimplanttien häiritsemisessä. Scifististä tyylitajua osoittaa se, että näiden hypermodernien leikkaajien ("cutters") arvomaailmassa kankaan ja puun saumataito on korkeassa arvossa. Esimerkiksi editoijan tietokonepöytä on rakennettu osaksi puista kalustoa; puisista palasista koottu näppis on makupala. Mutta elokuvana "Final Cut" on jäänyt vaille viimeistelyä ja esituotantovaiheessa, niin käsikirjoituksessa kuin näyttelijöiden valinnassa; ehkä myös ohjaajan valinnassa. Tuloksena on sellainen 2000-luvun kyberpunk-filmi, joka sopisi vaikka Disney-tuotantoon. Mitä kaikkea jääkään kehittelemättä jo tarinan tasolla, kun muistojen ja identiteetin suhteesta kaikki selittyy pelkkinä jälkimaailmalle jätettyinä taltiointeina - tai sieltä pois jätettyinä kohtauksina. Millaista olisi esimerkiksi editoida omia muistoja lennosta? Se jää täysin tällaisen elokuvan ulkopuolelle, koska filmi on suunnattu disney-tasoiseen mielikuvitteluun tottuneelle yleisölle - näyttelijäkiinnitykset ovat niin totaalisesti pielessä kuin tällaisessa didulidadulididulidaduli-musiikkia käyttävälle olohuonetarinalle on mahdollista. Robin Williamsin pitäisi löytää persoonansa 38. minuutin kohdalla ja Mira Sorvinon osoittaa kiintymystä ukkeliin, joka on tylsä ja eloton kuin elokuva-arkiston viranomainen. Jopa karismaattinen Jim Caviezel hukataan alimitoitetussa roolissa, samoin sivuhahmojen kiinnostavuus; näin siksi, että Williams ja hänen hahmonsa pidetään liiaksi etualalla. 1990-luvulla tehtyihin hupsuihin kyberpunk-filmeihin verrattuna "Final Cut" on toki kunnioitettavan vakaasti ja ajatuksella toteutettu. Toisaalta se on kuin "Strange Days" mahonkikehyksissä. Sivuhenkilöiden synkeisiin synteihin viitataan muistitaltioinneissa, joita päähenkilö Alan saa editoitavaksi, mutta taustalla vaikuttava käsitys yhteiskunnasta on yhtä siloteltu ja pohtimaton kuin toisessa Robin Williamsin latistamassa sf-filmissä, "Bicentennial Man" (1999). Niin iso keksintö kuin tämän elokuvan maailmaa korruptoikin, varakkaan luokan lapsiinsa upottama muisti-implantti, siitä ei mukamas ole muita seurauksia sosiaalisessa elämässä kuin yhden uuden luddiittiryhmän syntyminen. Tämä on rutiiniratkaisu, josta kehnon sf-tarinan tunnistaa jo kaukaa. Niin tälläkin kertaa: uusia merkittäviä juonenkäänteitä ei synny ja koko tarina purkitetaan novellin lopetukseksi kelpaava metavitsillä: "the final cut" ovat ne muistot, joita muistat muilta nähneesi, perintösi tällaiselle maailmalle. -- M.G. Soikkeli DVD:ltä 7.1.2008 Soikkelin elokuva-arkisto