========================================================= Lyhyesti: "Gadjo dilo - muukalainen" on särmikäs etnoleffa Romanian romaneista. Filmin suolana ovat uskottavan repaleiset ihmishahmot ja vodkankirpeänä kuorrutteena raisu musiikki; ajankohtainen ja koskettava yhdistäessään fiktiojuonen Itä-Euroopan tositilanteeseen. ========================================================= "Gadjo dilo" on käytännössä dokumentti nykypäivään säilyneestä romanimusiikista. Kuten niin monesti tällaisessa etnoleffassa, aihetta ja ihmisryhmää lähestytään antropologisesti ulkopuolisen tutkiskelijan näkökulmasta. Tällä kertaa tutkiskelija on nuori, kenkänsä puhki kävellyt mies, joka etsii myyttistä romanilaulajatarta, Nora Lucaa. Vähitellen tarina paljastaa, miksi laulajatar on niin tärkeä löytää, ja samalla keskeiseksi nouseekin kysymys siitä, miten Euroopan mustalaisten perinne pystyy säilymään. "Gadjo dilo" todistaa, että mustalaisuus on paitsi verenperintöä myös elämänasenne. Tarina jossa valkolainen mies kotiutuu romaniyhteisöön olisi huikean mielikuvituksen kolmoisvoltti pohjoiseen Eurooppaan sijoitettuna, mutta keskisessä tai itäisessä Euroopassa etnisten ryhmien rajat ovat paitsi jyrkässä kahnauksessa - kuten uutiset meille päivittäin todistelevat - myös rennossa yhteisymmärryksessä aivan eri mittasuhteessa kuin meillä pohjolassa. Vaikka "Gadjo dilon" tarina on fiktiota ja musiikin romantiikalla siloiteltu, on se uskottavan oloinen todiste siitä, miten pienet asiat lopultakin ratkaisevat kotiutumisemme uuteen ympäristöön: meistä jokainen on luonteeltaan vaeltaja, etenkin siinä vaiheessa elämää, kun joudumme uudelleen arvioimaan suhteemme sukuun ja perheeseen. Onneksi "Gadjo dilo" ei ole mikään nykypäivän "Mustalaisleiri muuttaa taivaaseen", eikä siinä ole edes Kusturican "Mustalaisten ajasta" tuttua heimolaisten mystiikkaa, vaan sen tunnevoimaisuus perustuu juuri laulun ja musiikin ja "hällä väliä" -asenteen täyttämälle arjelle; synkätkin sävyt ovat kaiken aikaa läsnä, ja huhtikuun kalvas lämmötön auringonpaiste on kerrassaan täsmällinen kohdevalo Euroopan riekaleisen laitaman riekaleiseen maapohjaelämään. Ylipäänsä "Gadjo dilo" sisältää enemmän tunteita kuin elokuvat yleensä; ainakin itseäni kuvatun elämäntavan riettaus ja rosoisuus hymyilytti enemmän kuin pino indieleffoja yhteensä. Jep, ohjaaja Tony Gatlif on nykypäivän Pasolini. "Gadjo diloa" voi suositella varauksetta jokaiselle etnisen musiikin tai elokuvan ystävälle, mutta hienoista ymmärrystä katsojan täytyy tuntea hyppivään leikkaukseen, juonettomaan tarinaan ja niihin statisteihin jotka jäävät tuijottamaan kameraa. Viisaasti leffa keskittyy kolmeen henkilöön (nuorukainen, nainen ja isähahmo; se ikuinen tarina), joten dramatiikka toimii ilman draamaakin. Pääosia esittää ilmeisesti kaksi oikeaa näyttelijää, jotka painelevat kyllä niin täysillä roolinsa, että eläytymisen ja elämisen rajaa on mahdotonta erottaa; kolmas, kulkurin kotiuttava vanha mies, on ilmeisesti (myös IMDb:n perusteella) luonnerooliinsa tarkalleen eläytynyt amatööritaituri. -- M.G. Soikkeli Helsingissä 4.6.1999 Soikkelin elokuva-arkisto