============================================================ Lyhyesti: "Galaxy Quest" on kapeakatseinen parodia tieteis- fiktion harrastamisesta: kohteena on 1980-lukulainen jenkki-tv- sarja-scifi. Kokoperheen seikkailukomediaksi tehty filmi on tunnelmiltaan ylisuopea, jouluinen. S.Weaver nyt rasitteena. ============================================================ "Kautta Grabtharin vasaran..." Jos tieteisleffa pitäisi arvioida yllättävyytensä mukaan, ei "Galaxy Quest" (1999) pelastaisi päivää, planeetasta puhumattakaan. Toisaalta scifi-parodiat ovat niin harvinaisia, että ironian lempeys ja amerikkalainen tilannekomiikka tässä elokuvassa eivät kuitenkaan töki, päinvastoin. "...the red thingy moving to the green thingy..." -tapaiset vitsit tv-scifin suurista hetkistä ovat yksinkertaisuudessaan kommentteja siitä, miten tv- ja elokuvascifin täytyy latistaa mitä neliulotteisimmat tapahtumat kaksiulotteiseksi grafiikaksi. Vaikka tietäisi "Galaxy Questin" perusidean ajan ohittamista sf- näyttelijöistä, jotka joutuvat galaktisiin tositilanteisiin, löytyy elokuvasta riittävä minimi mielenkutketta: kuinka syvällä näyttelijät ovat sisällä scifi-fandomissa, miten hyvin he ymmärtävät edes hahmojaan, saati piittaavat scifin utopismista ("Never give up. Never surrender"). Pelkällä ideallaan "Galaxy Quest" ei kiihdyttäisi irti edes fanikokouksesta. Mutta parodiaa voi näköjään tehdä varsin sujuvasti, jos mukana on pari niin luontevaa näyttelijää kuin Tim Allen ja Alan Rickman. He eivät pyri varastamaan _koko_ showta kuten tällaisessa tilannekohtaisessa, tv-sarjaa muistuttavassa elokuvassa helposti kävisi, vaikka äijät ovatkin sopivia egomaanikoita unohdettujen tv-tähtien rooleissa. Sigourney Weaver blondina tissitähtenä, jonka ainoa tehtävä on toistaa tietokoneen repliikit, tuntuu filmin ainoalta painolastilta, turhalta pointterilta sf-genreen. Juu, ja pakkohan se univormu on lopulta avata, jotta pointterit myös näkyisivät. Ennen kaikkea leffassa on kunnioitettu lajin perinteitä miellyttävän fantasiallisilla portinavauksilla ulkokuviin ja hyväntuulisilla, amerikkalaisten tv-sarjojen mentaliteetin kiteyttävillä hölmöläisillä. Hölmöily taas on vedenjakaja sille, kuinka isolle yleisölle parodia kolahtaa. Itselleni "Kolmas kivi auringosta" on mitä tylsin ja tyhjänpäiväisin tv-sarja myös scifistiseltä lähtökohdaltaan (wasp-hakuiset alienit Amerikassa); leffat kuten "Coneheads" (1993, pohjana SNL-ohjelma) tai "Earth girls are easy" (1989) huvittavat vain asenteellaan, ei komiikallaan. "Galaxy Quest" kestää yhden katsomisen siinä kuinka se ikuistaa juuri 1980-lukulaisen, reaganistisen ajanjakson startrek-tyyppistä viihdettä. Ehkä 90-luvulla parodinen itseymmärrys osattiin hoitaa sarjojen sisällä? Holokannen kaltaiset kerrontaratkaisut ja pidemmälle edenneiden sarjojen satunnaiset irroittautumiset pääjuonista mahdollistivat elseworld-jaksoja, joissa stereotyyppiset roolit käännettiin nurin ja esille. Kyllä minäkin uskon, että sf-harrastajan maailmankuva voi olla todellisuudentajuisempi kuin Maa-keskeisen rivikansalaisen, mutta pelkästään lajityypin ehdoilla tehty parodia ei laajenna sen paremmin fandomin kuin maallikkojen itseymmärrystä. Avaruusoopperaan liittyvä roolipukeutuminen tulee mukaan itsestäänselvänä rekvisiittana, skientismi ja hilavitkutin-friikit käsitetään avaruusoopperan olennaisimmaksi sisällöksi. Sen sijaan esimerkiksi amerikkalaisen tv-scifin militantteja ja rasistisia piirteitä tai naiivin puritaania suhtautumista sukupuolisuuteen ei tohdita irvailla mitenkään. "Long live Thermia"? Taputtakaa kaikki käsiänne jos haluatte että tähtialukset ja alienit ovatkin ihan totta? Ei, muistakaa ostaa oheistuotteet. -- M.G. Soikkeli Videolta 30.8.2001 Soikkelin elokuva-arkisto