=============================================================== Lyhyesti: "Ghost Dog" on mafiakomedian malliin tehty toimintajännäri samuraista nykypäivän New Yorkissa; Jim Jarmuch vaihtaa rappiin ja kiskoo samuraiaforismeja stetsonista. Parodiana ainutlaatuinen ja katsottava, vaikka turhan raaka. ============================================================== Olipa kerran mustaihoinen Frankensteinin hirviö, joka työskenteli New Yorkissa samuraina ja jonka paras kaveri oli kreoli jäätelökauppias. Kuulostaako tutulta? Jos ei, paras Jim Jarmuchin elokuvista on sinulla vielä näkemättä ja jokin illoistasi tulee olemaan vähintäänkin mielenkiintoinen. Monikulttuurisia asetelmia Jarmuch on laatinut ennenkin, aina musiikin avustuksella ja jännitystarinaa käytellen. "Ghost Dog - samuraiden tapaan" (1999) on kosolti väkivaltaisempi, vähän kirjallisempi, ja sentään yhtä humoristisesti ja leffafriikit kohteeksi ajatellen tehtyä kuin Jarmuchin aiemmat elokuvat. Kepeää parodiaa väännetään tällä kertaa mafialeffoista, kun taustalla soiva rap pitää tunnelman vakavana. Jos mafia hallitsee katuja, on kattojen tasalla toinen maailma, jonka unelmat ja elämäntapa eivät kosketa katujen todellisuutta. Jarmuchin kuvitelma muistuttaa tässäkin toista samanlaista elokuvaa, Luc Bessonin "Leonia" ("The Professional", 1994). Myös "Leonissa" mafia oli tapojensa korruptoima, elämästä ja kaduista etääntynyt järjestelmä, jonka keskellä yksinäinen sankari liikkui kuin aave toteuttamassa isäntänsä käskyjä. Leonilla on ruukkukasvinsa, Ghost Dogilla kyyhkysensä. Molemmissa elokuvissa, ranskalais- amerikkalaisena tuotantona valmistuneissa, erikoisella tavallaan henkistynyt sankari noudattaa omaa järjestelmäänsä, jonka sekoittaa tyttölapsen kohtaaminen. Kaltaisuudet ovat niin selviä, että Jarmuchin on täytynyt ottaa erityiseksi kohteekseen kommentoida "Leonia". Vasta "Ghost Dogin" viite Frankenstein-tarinaan osoittaa taustalla piilevän myytin: isäntänsä luoma monsteri oivaltaa elämän jatkuvuuden vasta kohdatessaan nuoren tyttölapsen. Sekä kameratavaltaan että ylipäänsä asenteeltaan elokuvat tietysti eroavat, molemmat edukseen. Bessonin elokuva on keskitetty kaikessa kolmen päähenkilönsä ympärille, Jarmuch käyttelee sankariaan myös aivan irrallaan varsinaisesta tarinasta. Selviten ero näkyy suhtautumisessa suurkaupunkiin. Jarmuchin New York on hupsumpi, kylämäinen, "muinaisten heimojen" maailma, josta puuttuvat sekä porhot että viihdettä kuluttava keskiluokka. Jarmuch ei etäännytä tarinaansa perinteisin tarinaleffan keinoin, vaan tuo henkilöä ymmärrettäväksi lähelle nykypäivää, populaarikulttuurin kerroksia yhdistellen. Mafia on tässä maailmassa silkka elokuvahistorian museo-osasto, mitä korostetaan vanhojen näyttelijöiden kierrätyksellä. Kuten elokuvassa siteerataan samuraisananlaskua: kevyisiin asioihin on suhtauduttava vakavasti ja vakaviin asioihin kevyesti. Tältä elokuva näyttää: samuraioppia poskipunaneuvoineen keksitään sitä mukaa lisää kun tunnelma uhkaa kehittyä liian vakavaksi. Ohjaaja ei välitä, vaikka päähenkilön aavemaisuus falskaa keskipäivän kirkkaudessa hoidetussa "Mr. Solo" -kohtauksessa. Leffan lopussa hukataan juonikin kun pitää saada myytti purkitetuksi (samurai- viisauksien lähteenä on kuitenkin kuulemma ihan oikea teos, Tsuramoto Tashiron). "Ghost Dog" oli elokuvana kepeämpi kuin mitä siltä modernina samuraikuvauksena odotti. Pääroolin Forest Whitaker tekee samuraistaan sekä koomista että myyttistä sotarunoutta, johon muikea rap sopii taustaksi ja mafiamuseo nykyaikaiseksi sotatantereeksi: yksityisen sodan sääntöjä sovelletaan sinne missä sotaa julistamatta taistellaan yhteiskunnan sisällä ja sitä vastaan. Hieman voisi ihmetellä mitä yleisöä Jarmuch on itse kirjoittamassaan tarinassa ajatellut, sillä vähemmälläkin tappotahdilla olisi saman tarinan saanut kerrotuksi. Ilmeisesti standardi toimintaleffalle on nykyään se, että jos tarina sijoittuu mafian maailmaan, se on väistämättä asenteeltaan koominen ja väkivaltaa voi esittää ihan miten tahansa. -- M.G. Soikkeli Videolta 14.5.2001 Soikkelin elokuva-arkisto