============================================================== Lyhyesti: "Giftin" oli tarkoitus jatkaa "Kuudes aisti" -filmin menestystä kauhun uudella raja-alueella, mutta tuloksena oli pelkkä tv-elokuvan varoitustarina yksinhuoltajasta, joka on kiltti meedio. Varmat säikyttelyt, rutiiniohjaus Sam Raimilta. ============================================================== Unelmatehtaalla menestysfilmi merkitsee kaavaa, jolla voi yrittää tehdä klooneja joko samojen hahmojen tai saman perustarinan perustalle, tai käyttää samoja efektejä, joille menestysfilmi on antanut oikeutuksen pornon, väkivallan tai kauhuaffektien osastolla. "Gift" (2000) lainailee "Kuudes aisti" -filmistä (1999) kuitenkin vain mysteerin miljöön ja outouden tunnelman. Nähdyn ja kuvitelmien rajan kyseenalaistamiseen tarvitaan Hollywoodissa paljon rohkeutta ja selittelyä mysteerifilmissäkin, eikä se rohkeus riitä yhtä pitkälle kuin "varsinaisissa", pienemmän yleisön kauhufilmeissä. Stephen King -filmatisoinnit ovat periaatteessa yrittäneet tätä samaa kummitusfilmin uutta tulemista ja kerta toisensa jälkeen kehnommalla menestyksellä; Kubrickin vanhaa "Hohtoa" (1980) ei pian edes muisteta Kingin yhteydessä. "Gift" osoittaa, että pelkkä rohkeus ei riitä kummitusjuttujen tunnelman palauttamiseen elokuvateatteriin, tuskin televisionkaan ääressä; "Gift" on piinallisen tavanomainen ja tv-elokuvamainen varoitustarina siitä, miten yksinhuoltajalle käy ilman omaa miestä, eräänlainen nykypäivän noitavainojuttu jossa pikkukaupunki paljastaa syntinsä. Tragedian sijaan tarjolla on pelkkää surkuttelua ja ovelaksi tarkoitettu loppukäänne, joka ei tarjoa mitään vastausta yksilön ja yhteisön moraaliseen dilemmaan. Pitäisikö sitten tarjota? No ei tarvitse, jos tarinan ei ole tarkoitus muuta osoittaakaan kuin että miten yksinäisiä esp- kyvyillä varustetut ihmiset ovat muihin verrattuna, siis sama nyyhkysanoma kuin mitä Stephen King tarjoilee. Ja Kinghän tässä filmissä on kateissa… tai Kingin, paikallisen porhon tytär ja lääkärin lemmitty, friidu joka bylsii kaikkien kanssa ja löytyy vaimonhakkaajan lammesta, kuten meedio ennustaa. Eikä näitä ihmisiä tarvita kuin ominaisuuksiensa verran, ei edes päähenkilöä itseään. Tarinassa joka toimisi ihmishahmojen varassa osattaisiin käsitellä mitä ihmisten välillä tapahtuu ja rakentaa siitä jännitys alusta loppuun. Sam Raimin kaltainen takuuohjaaja osaa rakentaa jännittäviä yksittäisistä hiiviskelykohtauksista, joten tarinaa hän ei tarvitse kuin tekosyyksi. Toisaalta tarjolla ei myöskään ole sellaista aiheellaan irrottelevaa kuvakulmien juhlaa kuin vielä "Nopeat ja kuolleet" -filmissä (1995), puhumattakaan kauhukomiikan kimuranttisuudesta "Evil Dead" -filmien hengessä. Sivumennen sanoen myös "Spider- man" oli niin tasaisenvarma ohjaus Raimilta, että se ei herättänyt mitään intoa edes kirjoittaa siitä… "Gift" on huolitellun harrasta naiselokuvaa, mitä tulee päähenkilön edustamaan naismeedioiden jatkumoon, mutta insestinen sivujuoni ja "näky palailee pätkittäin" -kehittely kohti murhaajan paljastumista ovat niin ennalta arvattavia ettei tätä elokuvaa kannata katsoa edes televisiosta marraskuun tappamana maanantai-iltana. Cate Blanchettia katsoo periaatteessa ihan missä roolissa tahansa, mutta kun näytelty hahmo ei anna tälle tilaa esiintyä kuin itkuisena tai varovaisessa hymyssä niin äkkiäpä tuo etelävaltiolainen versio hermoherkästä (?) blanche(tti)sta on nähty. Keanu Reeves punaniskapahiksena ei sisällä sekään mitään oivallusta, varsinkaan näyttelijävalintana. Olin niin ällistynyt tämän filmin tylsyydestä, että kun en löytänyt siitä mainintaa Maltinin video-oppaasta, en ollut enää ällistynyt: parempi kun armeliaasti unohdetaan. -- M.G. Soikkeli Videolta 28.9.2002 Soikkelin elokuva-arkisto