=========================================================== Lyhyesti: "Gladiator" on kuviltaan loistokas historialeffa, jossa tietokone-efektejä on sovellettu harkitusti. Aivan spektaakkelin tuntoa se ei tarjoa, koska tarina on heppoinen ja hahmot yhden hokeman kantamia. Ridley Scottilta silti "Legendamaisen" omaperäinen tunnelmaohjaus. Verimössövaara. =========================================================== He ovat täällä taas - nuo mainiot miehet nahkaisissa hameissaan ja kinky club -remmeissään! Puuttuu vain Mel Brooks laulamasta "Sing if you're glad to be gay..." Mutta tällä kertaa Rooman valtakunnan spektaakkeliin palataan tosissaan ja totisesti, ja vieläpä lajityypin perinteestä paljon oppineena. "Gladiator" (2000) on yli kaksituntinen, mutta tiivis seikkailuelokuva, yhdistelmä "Braveheartin" realismia ja Hollywood-klassikkojen mahtipontisuutta. Jari Lindholmin arvostelussaan (HS 19.5.) käyttämä määritelmä "valistunut kitch" kertoo leffan ilmaisutavasta paljon, mutta vähättelee kuvakerronan ainutlaatuisuutta. Ei ole pelkkää kitchiä se, miten unenomainen ja epänäyttämömäinen historia tässä elokuvassa konstruoidaan. Ridley Scottin aiemmista elokuvista se tuo välittömästi mieleen tuotantovaiheessa torsoutetun "Legendan". Synkkäsävyinen "Gladiator" on legendaa sekin, amerikkalaiseen unelmaan päivitetty kuvitelma muinaisesta Roomasta, jossa senaatti ynnä orjajoukko haastelevat kaikki samaa englantia ja uskovat yhtä sokeasti sotilasvetoiseen demokratiaan. Merkillepantavaa ja erittäin positiivista kehitystä historiallisen elokuvan tulevaisuudelle on se, että kristillinen paatos on täydellisesti hylätty. Enää historian taustalla ei tarvita minkäänlaista metakertomusta, ainakin jos liikutaan Euroopassa. Persoonia syventävien kohtausten taustalla ei soi enkelikuoro vaan arabialaisvaikutteinen musiikki; pienet pakanapatsaat ovat kunniapaikalla ja valloittajakansan luonnetta ostaan ironisoida ("Mikseivät he ymmärrä olevansa valloitettuja?"). Lähimmäksi vertailukohdaksi "Gladiatorille" ottaisin paitsi saman tuotantoyhtiön "Rauhantekijän" myös taannoisen "Robin Hood" -elokuvan, jossa siinäkin kristillisen messiastehtävän sai korvata kaverihenkinen seikkailija ja itämailta henkiseksi tueksi napattu mustaihoinen filosofi. Sankarit ovat siis nykyään juurettomia ja vaatimattomia, naisilleen ja isännilleen omistautuneita velikultia, mutta paikalla on kolmannen maailman edustaja todistamassa heidän spektaakkelinsa ainutlaatuisuuden. Näin sankarin universaalilla vilpittömyydellä pehmennetään se taustalla kulkeva suurvallan ihailu, jota sankarikin edustaa "mä oon vain sotilas ja palvelen yhtä herraa kerrallaan" - asenteellaan. Kolonialismi johtuukin huonosta sisäpolitiikasta, opettavat nämä uusvanhoilliset spektaakkelit. Se, mitä "Gladiator" kaipaisi lisää, olisivat hyvät eurooppalaiset näyttelijät, tarkempi perehtyminen aikakauden ajatusmaailmaan, tai edes perustellumpi henkilödraama. Pääosaan kiinnitetty Russell Crowe on aika ilmeetön kaveri ja naispäöosan Connie Nielsen nauhahameella neidoksi nyöritetty kaunotar, kumpikin vailla isoihin lavasteisiin sopivaa karismaa. Richard Harris kuolevana keisarina ulosnäyttelee heidät mennen tullen. Sivurooleissa on kyllä vakavasti otettavia vanhoja miehiä ja Joaquin Phoenix täydentää hienosti 'sairaiden tyrannien' näyttelijäkategoriaa. Päälimmäisenä "Gladiatorissa" on tavanomainen kosto&kunnia -tarina, jossa yksittäisten veritekojen gloria vaatii tuekseen isoja lavasteita ihan samasta syystä kuin jenkkien oma sovellus g-lajista. USA:n kotimarkkinoille "Gladiator" on pelkkä miekka kädessä toteutettu vapaapainielokuva, jonka historialliset raamit tekevät ilkeistä entistäkin ilkeämpiä ja hyvät saavat loistaa rehdillä esityksellä. "Gladiatorissa" on enemmän spektaakkelin mahtipontisuutta kuin lajityypin pitkäjänteisyyttä, mikä surkuhupaisimmin näkyy erittäin graafisessa väkivallassa. Epäilemättä elokuvan ohjaajaksi on tarvittu Ridley Scottin kaltainen ohjaaja, joka on jo pelastanut rohkeasti yhden lajityypin (scifin "Bladerunnerilla") ja joka ei epäröi tehdä machofilkkaa aiheelle eli miekanmätölle omistautuen. Tietokoneavusteiset veriroiskeet saavat kyllä jotenkin kaipaamaan "Spartacuksen" (1960) ja Kirk Douglasin (jota muuten eräs "Gladiatorin" sivunäyttelijöistä paljon muistuttaa!) aikoja, jolloin edes kristillinen hymistely ja hyvin öljytyt ylävartalot toivat leffaan operettimaista ylätyyliä. Mistähän punttisalilta lienee haalittu kokoon se kameralle idioottimaisesti virnistelevä muskeliporukka, joka muodostaa sankarin henkikaartin? Tai ne ylensyöneelta kotikissalta vaikuttavat tiikerit, jotka tuijottavat apaattisesti eteensä, kun kamera keskittyy toisaalle? Tarkoitan vaan, että on omituista, miten esimerkiksi spektaakkelin vaatetukseen näytetään paneudutun huolella, mutta seikkailun ulkoiset eleet ovat ihan tusinakamaa; miekoissakaan ei ole raudanheiluttelun näköä muutoin kuin veren ja lihamössön litramäärässä. Kaikkiaan "Gladiatoria" voi suositella lämpimästi seikkailu- ja fantasialeffan ystäville, mutta historiallisen pukudraaman ystävälle se on vuoden pisin oksetus. -- M.G. Soikkeli Helsingissä 19.5.2000 Soikkelin elokuva-arkisto