"Glenn Gould - kolmekymmentäkaksi lyhytelokuvaa" on erilainen henkilödokumentti kanadalaisesta säveltäjästä ja pianistista, jonka pitäisi oleman niin megakuuluisa että (edellisessä sukupolvessa?) kaikki tuntee hänen musiikkinsa vaikkei henkilöä partituurien takana. No, jopa tavantalliaisen renkipoikanuottikorva erottaa sen iloittelun millä Gould suhtautuu musiikkiin verrattuna normaali cd- jäykkä klassinen. Elokuva sovittaa harvinaisen hyvin yhteen ääntä ja kuvaa, joiden yhteisin nimittäjä on Gouldin omalaatuinen persoona, ihminen, joka ei siedä edes muiden kosketusta, vaan joka haluaa lähimmäisistään pelkkiä ääniä. Enpä ole sitten Disneyn "Fantasian" elänyt niin samanaikaisesti kuvaa ja ääntä. Lyhytfilmit ovat keskimäärin 3 minuutin mittaisia väläyksiä Gouldin elämästä. Yhtä keskeisessä osassa ovat hänen sävellyksensä, elämäntapansa ja ystäviensä muistelot. Taustatiedoille eli lapsineron esittelyyn annetaan niin niukasti tilaa kuin Gould itse vaikuttaa asiaa painottaneensa: hänellä oli vain herkkyyttä pienille merkitseville asioille. Ja tämä tällanen on nimenomaan "pientä elokuvaa". Ei kehitystarinan elämää suurempaa narraatiota ja traagista käännekohtaa, ei musiikkiteoriaa eikä selityksiä Gouldin paikasta modernin musiikin historiassa, ei edes kohtauksia yhdistävää kertojan ääntä. Itseäni viehätti tässä - osin näytellyssä, osin faktuaalisessa - elokuvassa eniten kannanotot yksityisen ja julkisen välillä. Millä tavoin moraaliseksi olennoksi Gouldin kaltainen neroutensa varhain tiedostava ihminen kasvaa? Gould lopetti esiintymisen varhain, olikohan 32 tai niillä main, mutta jatkoi levyttämistä ja säveltämistä. Konserttitalot ja suurelle yleisölle esiintymiset olivat jo 1960-luvulla Gouldin visioissa mennyttä aikakautta. Hän painotti "luovan kuuntelijan" osuutta, vaikkei se sitten leffassa oikein avaudukaan millainen vastuu kuuntelijalle sellaisesta roolista kertyy. Luovien mielien innostus materiaaliinsa, niin musiikin tekijöiden kuin kuuntelijoiden, näyttää olleen hänelle tärkeintä. Gould vaati täydellisen instrumentin, mutta saattoi hyräillä soittamisensa päälle. Tämä leffadokumentti ei ole mitenkään ehdottoman tärkeää nähdä valkokankaalla. Kuvaus on toki keskivertoa mestarillisempaa ja oivaltavampaa, kunkin 32 kohtauksen musiikin liikkeitä seuraavaa: etsiskelevien sävelten yhteydessä kuvakin on lepäävä kokonaisuus, ja säntäilevien äänten kohtauksissa kamera etsii taiteilijasta muutosten selitystä, äänten ohjailijaa tämän liikkeistä. Leffan hienoin kohtaus (IMHO) on Gouldin orkesteroidessa neljän luontodokumentin ääniraitaa yhtenäiseksi äänimaisemaksi. Kohtaukset selittävät itse itsensä ja sieltä täältä toisiaan. Satunnainen kertojan ääni on vain kohtauksensa tietojen mittainen ja se on hienoa etenkin niissä kohtauksissa, joissa valottuu hieman se millaisista äänimaisemista Gould sai vaikutteet musiikkiinsa ja klassikoiden muokkaamiseen. Mutta kaikki tällainen kuvan ja äänen harmonia voi olla vieläpä kokonaisempi elämys tv-ruudulta - ja kun YLE on ollut yksi leffan tuottajista, tullee se pian töllöruutuun. Siitäkin kiva leffa että se ei pääty päähenkilönsä kuolemaan (eikä tämä ole mikään spoileri!), vaan jatkaa yli aurinkokunnan. Miksi ja kuinka - se kandee nähdä. Mykistävyydessään n kertaa parempi kuin "Sininen", sano. -- <> "You are locked <> M.G. <> in a life <> csmaso Soikkeli <> you have chosen <> @uta.fi <> to remember" <> Soikkelin elokuva-arkisto