================================================= Lyhyesti: "Hana-bi" on hieman surullisempi ja tylympi kuin edelliset Takeshi Kitano -elokuvat; itselleni se jäi etäiseksi, enemmän älyllisesti kuin emotionaalisesti kiehtovaksi filmiksi. Rosvot ja poliisit mittailevat taas perusarvoja kuoleman muuttaessa muotoaan siitä, mitä oli odotettu. ================================================= Onko ongelma katsojalla vai elokuvan tekijöillä, jos katsoja saadaan nauramaan sille, miten hymytön poliisi tappaa klovnin oloisen roiston? Ohjaaja Takeshi Kitanon elokuvissa katsoja joutuu tämän kiusallisen kysymyksen eteen lähes pakosta; paitsi jos hän kuuluu niihin pyssymaanikoihin, joille on keskeistä miten "Takeshi Kitano saa Dirty-Harryn näyttämään lastenvahdilta". Takeshi Kitano tekee itse esittämästään päähenkilöstä jälleen ilmeettömän, tollon lailla laahustavan psykopaatin, jossa ei ole pohjimmiltaan mitään sympaattista - ja antaa katsojan nauraa (helpottuneesti) psykopaattikyttänsä kohtaamille traagisen hassuille kelmeille. Jokaisen komitraagisen kuoleman kohdalla katsoja kuitenkin joutuu todistamaan myös sitä verimäiskeen määrää, joka entisestään korostaa kuoleman epärationaalista naurettavuutta. Mutta kuinka naurettavuus voisikaan olla johdonmukaista? Eikö naurettavaa voi olla kaikki mikä hukkaa tyylinsä? Takeshi Kitanon maailmassa taas ei ole muuta tyylikästä kuin tavat, joilla ihmiset voivat nauraa toisilleen niin kauan kuin elävät, sillä kuolemassa kaikki muuttuu groteskiksi - paitsi jos... Tätä "paitsi jos" -ratkaisua elokuva kelaa asialliset 100 minuuttia, tai oikeastaan vähemmän, koska leffan ensimmäinen kela menee sen selvittelyyn, kuinka Kitanon esittämästä etsivästä tuli _niin_ tunteeton; tosin vasta elokuvan lopusta käsin katsoja voi ymmärtää miten kömpelö suhde tällä kovaotteisella poliisilla on ollut elämään, miten suorasukaisesti hän joutuu toimimaan tajutessaan sen jälkeen kun on (työssään) tajunnut kuoleman groteskiuden kaikessa ehdottomuudessaan. "Hana-bi" rakentuu paloista, jossa punnitaan kahden erilaisen kuolematyöläisen (= Kitanon maailmassa siis poliisin) suhtautumista siihen, miten kuolema yllättää ottamalla meiltä elämää palasen kerrallaan. Art house - väkivaltaleffoille tyypillisesti tärkeimmässä osassa on poliisi, jolla ei tuota moraalisia ongelmia siirtyä lain toiselle puolelle, kun omat tarkoitusperät osoittautuvat tärkeämmiksi. Elokuvan aikatasoja sekoittava alkujakso on eräänlainen ystävyyden ja rakkauden käsitteitä montaasin keinoin rinnasteleva essee, joka toimii johdatuksena koko seesteisempään loppuosaan. Tämä rakennelma tekee "Hana-bista" kovasti kiinnostavan, mutta loppuosan kokonaiskuvan hahmottuminen onkin sitten sellaista piste pisteeltä koostuvan maalauksen todistamista - mihin symboliikan tarjoaa leffa itse. Leffan pitkä loppuosa toistaa yhä uudelleen ja uudelleen sanomaa siitä, miten oikeutettu ihminen on itsekkyyteen tässä mädäntyneessä, räjähdysvalmiiksi päästetyssä maailmassa. Muotoilisin "Hana-bin" pohjimmaisen idean siis seuraavasti: kuolema on yhtä groteski vaikka se toistuisi naurettavan tylynä kymmenen kertaa; voimme odottaa kuoleman sijaan vain sitä, milloin moraali löytää meidät. Uskoo ken haluaa, sellaiseen maailmaan, tai edes vaikuttuu ken pystyy - itselleni elokuvan kertautuva asetelma oli lopultakin enemmän tylsistävä kuin vaikuttava. Oikein positiivisesti ajateltuna Kitano pyrkii tekemään tiliä siitä, mikä voi olla huumorin ja estetiikan suhde kuolemaa kaihtamattomassa maailmassa. Siinä mielessä Beat Kitanon esittämä kyttä olisi 1990- luvun samurai... ja "Ilveilijät kuriin!" -tilanteiden toistaminen olisi Kitanon tapa kommentoida elokuvien, etenkin väkivaltaelokuvien keskenkasvuista aggressiokomiikkaa. Oikein kyynisesti ajateltuna Takeshi Kitano on ihan yhtä tollo kuin Spede Pasanen, joka uskoo tehneensä Uuno-elokuvillaan luonneanalyysiä suomalaisen miehen lupsakkuudesta. "Hana-bin" musiikkiraitakin kun tukee soittopelivaikutelmaa, että leffa on suunnattu länsimaisten katsojien hölmöttämiseksi eikä japanilaisen elämäntavan kritiikiksi. Takeshi Kitanolta näkemäni edellinen elokuva "Sonatine" oli sittenkin voimakkaampi elettömyydessään ja tahallisen kömpelössä komiikassaan. "Hana-bi" tuntuu villiintyneltä puutarhalta sen tukevuuteen verrattuna. Myös tällä kertaa meren läheisyys on eräänlaista esteettistä kuoleman kanssa flirttailua, mutta "Sonatinessa" tätä tunnelmaa kehittiin useampien ihmisten välillä, ja tilanteilla oli draamallisempi tehtävä myös leffan kokonaisuudessa. Jep, jälkikäteen ihmettelen miksi halusinkaan katsomaan juuri tämän leffan esimerkiksi hyvien kotimaisten elokuvien sijaan. -- M.G. Soikkeli Helsingissä 6.11.1998 Soikkelin elokuva-arkisto