***************************** Hard Target - ei spoileireita ***************************** ============================================================== Lyhyesti: "Hard target" kertoo isaansa etsivasta naisesta korruptoituneessa kaupungissa apunaan ex-taistelija, lihaskone joka viihtyy parhaiten kadulla pelastamassa pupuliineja pulasta. Leffa on ultravakivaltainen, mutta siina on aika vahan splatteria eika vilaustakaan seksia, ja pahikset ovat vain ja pelkastaan aarimmaisen demonisia, vakuuttavia. Elokuva on nannaa taistelulajien ystaville ja pyssyfallikoille, mutta se on lisaksi monin paikoin komeaa katsottavaa nerokkaassa kuvarytmissaan a la Peckinpah. =============================================================== "I dont' get angry, I'm a professional." John Woo tuntuu olevan aktio-ohjaajista ainoa joka on taysin amoraalinen mielikuvituksessaan, ja herttainen ihminenhan tuo on telkan haastatteluissa nakynyt olevan. Olisin jotakuinkin valmis uskomaan, etta han on keskittynyt vakivaltaleffoihin, koska missaan muussa aiheessa han ei pystyisi nain hyodyntamaaan uskomattoman suvereenia montaasitekniikkaansa, taitoaan rakentaa ihmisesta energian baletti. Se ei ole enaa mitaan arthouse-vakivaltaa, pelkkaa tyyliteltya ja esteettisesti varioitua, traditiotietoista ja erittain lajitietoista vakivallan esittamista. Woon leffa on vakivallan metafysiikkaa, jossa persoonan konstruoiminen sosiaalisesta koodistosta valituilla etaisyyksilla ja intimiteetin hienovaraisilla kuvarajauksilla on muuttunut persoonien dekonstruoimiseen vaihtamalla intimiteetin koodit intimiteetin rikkomisen koodeihin. Vaikutus on aivan uskomaton kun tallainen koodien vaihto tehdaan huolellisesti ja tukemalla sita sielta taalta vakivaltagenrejen melodraamkuvastosta poimituilla kuvilla. Vakivallan elokuvarenesanssi on kylla sivistys vessan putkeen ja hei hei, mutta jestas se on komeaa katsella, jotain sellaista mita ei ole nahnyt kuin aavistellen muutamista tanssielokuvista. Ja ajatelkaapa esimerkiksi Sauran tanssileffoja, miten taidokkaasti niihin on tuotu mukaan aggressiivisuus, ihmispedot valmiina repimaan toiselta sydamen rinnasta, mutta ilmaisten sen intimiteetin rajoja raastavilla, hyvailevilla liikkeilla. En ole nahnyt Woon aiemmista leffoista kuin "Killerin", joka on kylla vielakin tiiviimpi, koherentimpi Woon omalaatuisessa tavassa yhdistaa lansimaista ja itamaista melodramatiikkaa, hiostavampi katsojalle, kun Woo pitaa vielakin tiukemmin ohjaksissaan mihin suuntaan toiminta liikkuu ja keskittyy. Jean-Claude van Damme sopii "Hard targetin" paahenkiloksi kuin nyrkki ohjauksen datahanskaan. Hanen kohdallan ei tule hetkeakaan vienoinen vitutus - kuten Stallonen tai Schwarzenneggerin - etta miksi tuo muskelikimppu edes yrittaa naytella. Woon leffassa energisankarin ei tarvitse olla muuta kuin oma suljettu itsensa, sanojen ja ilmeiden taytyy irrota hanesta niin vaivalloisesti, etta mita keskittyneempi van Damme on odottamaan seuraavaa potkua, sita vakuuttavampi han on lihaskoneen kaltaisena osana kuvakerrontaa - itse asiassa se on juuri leffan sisalta tuleva rytmi joka antaa kerronnalle muodon (ja tama on nautittavinta kaikissa kertomisen tavoissa, kirjallisissa ja kuvallisissa), itse asiassa jokainen lyonti, potku ja laukaus on se mika pakottaa kuvarytmin leikkautumaan. Katsoja tuntee toisaalta kontrolloivansa katseellaan leffan muotoa, toisaalta ei voi valttaa sita vuoristoratafiilista jonka takia jannitysleffoja katsotaan. Olen kylla aivan vakuuttunut, etta juuri Woon tapa romantisoida ja estetisoida vakivalta on kamalinta oppia mita aktioelokuvien harrastajat voivat saada. Woolla katsojan "kontrolloima" paahenkilo on silkkaa energiaa, hanessa ei ole mitaan traagista, kuten Die Hardin verissaan raahautuvalla sankarilla, vaan kaikki mita hanen olemisensa ilmentaa, on _epailyksetonta_ voimaa, itseluottamusta lihaksiksi konkretisoituneena. Se vaikuttaa katsojaan lapi kaikkien tulkintamekanismien, nahty tulee aina hieman omaksi kuvaksi, ja jotenkin Woolla tata tehostaa hanen tapansa kayttaa tiheaan hidastuskuvaa liikkeeseen sisaltyvaa hillitonta *tahtoa* alleviivatakseen. Tai kursivoidakseen? En yhtaan ihmettelisi jos edessani istunut pariskunta ei kotiinpaastyaan puukottaisi toisiaan vain nahdakseen oman, yllattaen heranneen lujuutensa. Arthousevakivalta-asteikolla taa filkka olisi 10-, omassa akrobatialajissaan vain 8; verrattuna esimerkiksi "Killeriin" tai pehmeaotteisempiin filmeihin kuten "Peking Opera Blues". -- ******************* ! ! mg soikkeli ! Wat voor wijn zoudt U ! csmaso@uta.fi ******************* ! hierbij aanbevelen? ! Soikkelin elokuva-arkisto