=============================================================== Lyhyesti: "Henkien kätkemä" on satujen perintöä ja pehmo- eläinkuvastoa kierrättävä fantasia-animaatio, jonka vivahteikas värimaailma kätkee kaikkien aikojen anaalisimman hirviöfaunan ja pervoimman teemapuistosimulaation. Sikatyylikäs. =============================================================== Hayao Miyazakin aiemmista, suomalaisessa tv:ssä näkemistäni elokuvista en ole ollut kauheasti innostunut, mutta "Henkien kätkemä" ("Sen to Chihiro", 2001) oli paitsi huikein näkemäni animaatiofilmi myös hillittömän perverssi teemapuistoelokuva. Näitä ominaisuuksia ei voi erottaa toisistaan. Saduissa hirviöiden hirviömäisyys on yhtä kuin ruumiin äärimmäisyys: sarvien suuruus ja hampaiden terävyys ja kilpisuomujen kovuus. Elokuvassa "Henkien kätkemä" tämä hirviöiden luonnollistettu karnevalismi viedään niin pitkälle, että tapahtumapaikkana on henkien huvipuisto, kylpylä, jonne saapuu miljoonia alempia jumaluuksia. Harva hengistä näyttää kaipaavan kylpylää niinkään veden ja saippuan merkeissä kuin kohdatakseen samankaltaisia kehoja, olentoja joiden olemus on jatkuvan ilottelun ja karnevaalin aihe. Kosmologinen kylpylä on toisaalta pehmoelukoita muistuttavien jumalien kierrätyspiste, paikka jollaista rationalisoitunut nykyihminen käyttää pistäytyäkseen bambifikaatiolle omistautuneessa paikassa, siellä missä kuka tahansa on pelkistettävissä muutamaksi viivaksi ja ominaisuudeksi. Se mikä jumalille on kylpylä, on siis ihmisille kertakäyttöinen paratiisi, huvipuisto joka elää aikansa ja johon ihmiset pistäytyvät päiväksi vuodessa; pikaisesti kulutettava unelma paikasta rationaalisen maailman ulkopuolella. Hylätty huvipuisto on groteski kuva yhteiskunnan henkisyydestä. "Henkien kätkemän" juoni lähtee liikkeelle tilanteesta, jossa perheen äiti ja isä heittäytyvät halujensa vietäväksi pystymättä erottamaan spirituaalisen merkitystä ympäristössä, jonka he ovat jo loppuunkuluttaneet. Tällaisesta metafyysisestä rajaloukkauksesta on saduissa aina seurannut kohtalokkaita muodonmuutoksia - vanhemmat muuttuvat sioiksi ja lapsi, 10- vuotias sankaritar Chihiro, alkaa haihtua niin kuin aikuisten unohtamille, "näkymättömille" lapsille on tavannut tapahtua varoitustarinoissa. "Henkien kätkemä" on tunnelmaltaan veikeä ja haikea elokuva, lohduttava ja rauhoittava kaikenikäisten fantasia, mutta sen tarina on hyvinkin synkkä: kun vanhemmat käyttäytyvät lapsellisemmin kuin lapsi, jää lapsen tehtäväksi pelastaa nämä oikeamielisyydellään ja lojaliteetillaan. Tarinaa kasvattaa ja rikastaa se kuvasto, jolla mallinnetaan nykyihmisen vieraantunutta suhdetta kehoon, toimintojemme muuttumista viimeiseksi metafyysisen alueeksi: keho on todellinen, sen automatisoineet toiminnot yhtä kuin henkisyytemme. Animaation keinoin tämä kaikki voidaan esittää somasti ja symbolisesti. "Henkien kätkemä" on tunnelmiensa takana railakkaan anaalinen ja oraalinen elokuva, kauniisti sanottuna, enkä tarkoita pelkästään sitä joen jumaluutta, joka ahmii ja paskantaa ja oksentaa kuin Gargantuan aave ikään. Tarinan ytimessä voi nähdä tutun rituaalin: nuoren sankarittaren, Chihiron on ratkaistava aikuisuuden arvoitus, kehon mysteeri, mutta ei suinkaan sankarisuoritusten turvin, vaan yksinkertaisesti osallistumalla kehon toimintojen simulaatioihin, kehoon kohdistuvien tarpeiden mallintamiseen. Eikä "Henkien kätkemä" vaikutakaan enää niin erikoistapaukselta kuin ensikatsomalta. Itse asiassa kaikki teemapuistot toimivat näin, ja myös yhä useammat teemapuistoelokuvat toimivat, olivatpa ne toimintafilkkoja tai romansseja. "Henkien kätkemä" on tyylikäs fantasiakuvitelma, mutta se vaikuttaa tottuneeseenkin elokuvayleisöön analyysinä imaginäärisen alueella ujoksituista kehon toiminnoista. Ylipäänsä animaatioita voitaisiinkin tarkastella suhteessa niitä kuluttavien kulttuurien tapaan kuluttaa pikaruokaa, videopelejä ja autoerotiikkaa: suhteessa muihin kehollisuuden simulaatioihin, kehon proteettisuuden testaamiseen kontrolloidusti. Koska japanilaisessa kulttuurissa kehon proteettisuuden mallit ovat ratkaisevasti erilaisia kuin länsimaissa, japanilaiseen animaatioon suhtaudutaan tietyissä piireissä samanlaisella uteliaan infantiililla innostuksella kuin toisissa piireissä kakkavitsien kertomiseen (mikä ei tietenkään vähennä hyvien animaatiofilmien arvoa). Roland Barthes on "merkkien valtakuntaa" käsittelevässä kirjassaan kuvaillut japanilaista kehokulttuuria verrattuna länsimaiseen, sitä kuinka japanilaisessa julkisuudessa esiinnytään ilman narsismia ja hysteriaa. Korostuneen hallitussa kehollisessa viestinnässä kielletään infantiili, keimaileva ja autoeroottinen suhtautuminen kehoon. Barthesin mielestä hillitty, vivahteikas kehollinen viestintä näkyy myös japanilaisten suhtautumisessa seksuaalisuuteen: seksuaalisuus on esillä vain seksiin liittyvissä asioissa (mikä ei tietenkään lievennä japanilaisen yhteiskunnan sovinismia ja tirkistelytarvetta, päinvastoin). Japanilainen animaatio näyttäisi siis purkavan raivokkaammin sivistynyttä kehoviestintää kuin länsimainen animaatio, ja naamioefektien käyttö (keskushahmo piirretty karikatyyrisesti, tausta realistisesti) auttaa katsojaa iloitsemaan samastumisensa kohteesta, sen selväpiirteisyydestä kaoottisissa oloissa. "Henkien kätkemä" -elokuvassa alemmat jumalat ovat väreiltään ja hahmoiltaan selkeäpiirtoisia iloittelijoita, kylpyläympäristö on kuin pehmoeläinten kohtauspaikka, jossa palvelevat karikatyyrimäiset ihmiset ja sammakot, ja jonka voivat vaarantaa kuolemaa huokuvat naamioidut henget/jumalat. Kylpylää pyörittävä noita Yubaba edustaa venäläistä vierasmagiaa, jonka saleissa kirkaspiirtoiset yksityiskohdat kankaineen ja muistoesineineen kuuluvat klassisten satujen maailmaan. Vain täällä voi viihtyä "puhdas" lapsuus, elokuvan kuvastossa jättiläisvauva, jonka reaktiot määräävät kaikkivoivan noidankin käytöstä. Kylpylämaailman kaaos syntyy siitä, ettei Chihiro tee eroa siinä, kuuluuko jokin fyysisen vai henkisen, kommunikoivan vai esineistetyn kehon alueelle. Vain lapselle on suotu tällainen etuoikeus: kehossa kaikki on yhtä luonnollista ja välineellistä, proteesin ja lihan raja on yhtä merkityksetön kuin veden ja maan erottaminen toisistaan. Lapsella ei ole tarvetta varastoida asioita, rakentaa itseään nimeämällä mikä siihen kuuluu, hän ei ahnehdi joen jumalan tarjoamaa kultaa, joka saa muun kylpylän väen hulluiksi. Jossain kohtaa filmiä itselläni menivät sekaisin Kasvoton ja Joen jumala. Mutta: 'Kasvoton' jonka Chihiro kutsuu sisään sateesta hyvää hyvyyttään, sotkee imaginäärisen järjestystä valvovan noidan kuviot. Kehon rajoja ei voi enää kuvitella, vaan pehmoeläimetkin voivat tulla syödyiksi tai oksennetuiksi. Vain Chihiro, kaaoksen aikaansaaja, voi palauttaa järjestyksen "luonnolliseksi" ja vaistomaiseksi kuvatulla varmuudellaan. Hyvissä saduissa ei tarvita monipolvista tapahtumien ketjua, vaan satua luetaan, katsotaan ja seurataan siten, että sen aikana vapaudutaan yhä uudelleen korrektia käytöstä koskevista mielikuvista. Yhä uudelleen elokuvankin henget vuotavat ja pursuavat lapsen jalanjäljillä, ne hajoavat kappaleiksi, joista jokaisella on tietoisuutensa, elämöitsevät pikkuriikkisinä olioina, joissa ei ole muuta kuin inhimilliseksi tunnistettavaa silmät ja raajaparit. Kaikki kylpylän kerrokset ovat 'henkistettyjä' ('animoituja'), ja kun Chihiro on kerran saapunut sen sisälle, hän on niin kuin hyvin lähetetty palanen joka saa koko rakennelman tärähtelemään, hehkumaan väreissään, kaikki rakennelman osaset liikkeelle. "Henkien kätkemä" on siis kuin japanilainen pachinkopeli, jonka vakavuus perustuu Roland Barthesin mukaan sille, että hyvän pelaajan käsissä kone päästää ajoittain ulos "kuularipulin". Pachinko on proteesi, joka auttaa pelaajaansa purkamaan kehonsa robottimaisuutta, sen alistamista käytössäännöille, jonka ehdottomuudesta länsimainen kapitalismi ja protestantismi ovat vielä kaukana. Pachinkon kaltaisessa mekanismissa peli ratkeaa alkutilanteen hallinnasta ja niin Chihiron onnistuminenkin on nähtävissä jo alkutilanteessa, siinä miten hän saapuu huvipuistoon ja miten ymmärtää paikan luonteen paremmin kuin vanhempansa. Kun elokuvan katsoja rentoutuu tuolissaan ja omistautuu sadulle, hän tarvitsee enää unelman kaiken sulkeutumisesta siistiksi tarinaksi, ehkä pienen kuvankin (tunnelista), jossa tarina jää taakse, ja lopuksi vain lapsellisensievän laulun siitä, mikä on perverssin etäistä ja läsnäolevanankin menetettyä kuin lapsuus, ja silti urheasti vierailtavissa. -- M.G. Soikkeli Turussa 18.12. 2002 Soikkelin elokuva-arkisto