================================================================== Lyhyesti: "The House of the Spirits" on perhekronikka 1920-1970 - lukujen Chilesta. Perheen ihmissuhteissa toteutuvien luokkakonfliktien taustalla elaa kuin ohimennen Chilen historia. Chile 1975 nayttaa enemman 1994 Belfastilta. Leffaa voi suositella vain aiemmista Bille Augustin filkoista tykanneille ja vahvoja naisrooleja kaivanneille. Mukana on ripaus kuulutettua "maagista realismia". ================================================================== * * * "Elama on lyhyt ja kaikki tapahtuu niin nopeasti, etta emme mitenkaan ehdi ymmartaa tapahtumien valisia suhteita." Vuosikymmenet kuvittava kronikka Chilesta, kauniita maisemia, marssivia kansanjoukkoja ja historian keskella kiellettya intohimoa, ripaus magiaa ja paaroolissa Meryl Streep. Mita se on? "Minun Etela- Amerikkani"? Suuret ohjaajat tuntuvat kilpailevan melodraamataidoissaan, kuka pukee koreimman kuvaseppeleen vahvimmalle juonenlangalle ja siten taitaviten ottaa haltuun representaation metafysiikalla katoavan aikakauden, liittaa sen melodraamatradition kautta tulkittuun historiaan. Mita on Yhdysvaltain sisallissota ilman "Tuulen viemaa"? Melodraama antaa historialle mielen yksiloista kasin - ja kandee muuten muistaa sekin, etta juuri etela-amerikkalaisessa kertomataiteessa rakkauskertomukset olivat erityisen tarkeassa roolissa kun mantereen valtiot hakivat kuvia yhtenaiselle kansalle. Kertomus luokkien valisesta rakkaudesta on ollut sosiaaliset rakenteet ylittavassa transgressiossa perinteisesti suosituin ratkaisu, myos eurooppalaisessa kulttuurissa. Ron Howard teki oman taikatemppunsa matkamyytin varaan ("Far and away") ja se toimi nuorten energisten nayttelijoiden paahataessa komean lavastuksen ja vanhojen nayttelijapatujen keskella. Martin Scorsesella oli kiire nayttaa vastaavat taikansa "The Age of Innocense"-filkassa, han tyytyi ajan detaljitarkkaan dekoraatioon, romanttiseen kuvabalettiin. Nyt Bille August valloittaa maailmaa melodraamalla ja vaikka hanen taikansa on erikoisempi melodraaman perinteen hyodyntajana kuin edelliset, on se myos jotenkin turhempi ja puolella sydamella ohjattu. "The House of the Spirits" etenee valilla aivan uskomatonta kerrontavauhtia ja silloin se olisi parhaimmillaan, jos se vain muissa osuuksissa pystyisi perustelemaan miksi jotkut episodit ovat tarkeampia kuin toiset. "The House of the Spirits" on hienoa katsottavaa lahinna vahvojen naisroolien ansiosta. Valitettavasti he eivat ole kaiken aikaa tarinan keskella. Kuuden vuosikymmenen kronikka vaatii antamaan tilaa useampaan hahmoon. Jos on pitanyt Augustin edellisista leffoista, kestaa melodraamallisen mieli seurata tatakin, ja eritoten sulattaa yhteen Augustin sumeilemattoman tavan yhdistaa arjen raakuus ja hellyttavyys. Sietaakin varoittaa, etta leffassa on muutama gorella massaileva kohtaus, vaikka se (ainakin Hollannissa) on K-12. Peittelemattomat raakuudet lienevat osa taman leffan taiten hyodyntamaa, jo kauan holosuin ylistettya "maagista realismia". En ole koskaan erityisemmin pitanyt Meryl Streepista, nayttelijanakaan. "Manhattanissa" kylla, koska han tuntui siina olevan oma kylmakiskoinen narttunsa. Tassa leffassa hanella on rooli, jollaista hanella ei kai ole koskaan ollut, hupsun enkelimaisen meedion. Rooli onnistuu taydellisesti, koska sille vastinpariksi rakennettu pahan hoivaajanaisen rooli on vielakin vahvemmissa kasvoissa, Glenn Close parhaimmillaan. Filkan kolmas naissuoritus, Winona Ryderin villikkotytar, jaa irralleen edellisista, han ei ole aikakautta vasten elava hahmo kuten edelliset. No, ainakin Ryderin olemus sopii paremmin tahan 60-lukulaisen teinityttolookin (Chilessa!) tayttamiseen kuin 1800-luvun hienostorouvaksi Scorsesen melodraamassa. Draculan muijaksi han oli myos omiaan :-) Miesrooli on tan filkan heikko selkaranka, aika eleeton ja rutiinieleilla tehty rooli Jeremy Ironsilta; askettain han teki Mallen "Damagessa" n kertaa teravamman nayttelijatyon nuoruuden ja vanhuuden hankausta, aikakausien murrosta mittaillessaan. Ironsin kapitalistipatriarkka ei pahemmin kehity iassa, vanhempana vain tutisee enemman ja nuorempana on hirvean jayukka kun kerran hahmo on silla tavoin varmiten tehty. Sivuroolit ja etenkin statistit ovat jo koko lailla ulkona leffan kokonaishengesta. Loppua kohden August yrittaa poliittisempaa tarinaa, muttei innostu itsekaan. Punainen Pedro tuli vuorilta ja rakasti punaista naistaan. Hohhoijaa, ojentaisitteko seuraavan melodraamakliseen, ehka hieman kamaridraamallisemman, miten olisi joulukuusi (Chilelainen perinnepuu?). Yliluonnolliset ja kummituskohtaukset katkoavat ajoittain riemukkaasti realismissa tarpovia osuuksia - vaan liian harvoin. Musiikki on tassa melodraamassa poikkeuksellisen hyvaa, vakivalta poikkeuksellisen ympattya ja seksikin hoidetaan tirkistelylla. Ehka ainoa tapa Augustin kaltaiselle demokraatille romantisoida porvariston katoava charmi on pirstoa se ihmis- ja luokkasuhteiden surullisuudella. Costa-Gavrakselta jotain oppineet - valttakaa tama spektaakkelin mittainen hymistely. Totta helvetissa rakkaus on ainoa yliluonnollinen voima, jolla meidat kaikki on kirottu, mutta pitaako sita jankuttaa 2.5 tuntia? Melodraama-asteikolla nollasta tuhanteen taa leffa on 784. ---- Elämää suurempi realismi - Henkien talo news-keskustelussa ========================================================== Reetu Kurkijärvi kritisoi tiukasti taannoista arvosteluani elokuvasta "The House of the Spirits" ("Henkien talo"). Hänen luvallaan postaan dialogimme myös tänne: > Se on elokuva inhimillisyyden ja elämän voitosta, ja hassua kyllä > sen maaginen realismi tai jokin toimii niin, että tästä kauniista > ajatuksesta voi nauttia nauramatta pinnallisen ilkeästi, ellei > ole Soikkeli. Minusta leffan "elämä voittaa" -motivaatio oli lässyin yritys, etenkin vanha-porvari-muuttuu-romantikoksi -käänne. Tällaisessa leffassa pidin enemmänkin siitä "elämä ei voita mutta sentään oli kaunista" -asetelmasta, kauniista valheista, joille voi pätkit- täin taputtaa mielessään, mutta jotka eivät yhdisty kokonaisuudeksi, ei etenkään tässä leffassa. > Luokkakonfliktit ovat tavallaan Chilen historiaa, uskaltautuu pieni > opiskelijatyttö tässä väittämään.. Ja tuo Belfastilta näyttämispätkä > muistuttaa kummasti minua Timen elokuvakritiikista, jossa Coenin > veljesten uutta haukuttiin siitä, että se ei sitoudu "valitsemaansa" > aikaan, vaan ripottelee kuvaan sisustus- ym. tyylejä useammalta > vuosikymmeneltä, ja vielä valitun ajoituksen jälkeisiltäkin. Mitä On mielestäni eri juttu sillon kun ajattomuus, poliittinen kontekstit- tomuus tehdään tarkoituksella, ja silloin kun syy on pääasiassa affektien haussa: hei, katsojat, inhotkaa näitä chileläisiä julmureita, katsokaas nyt miten tutulta tämä näytttää tämä tällainen terrori, sehän on kuin tv-uutisten esittämä rekvisiittä mutta tällä kertaa henkilöt ovat Todellisia (leffatarinan puitteissa). Oli yritetty niin selvästi rakentaa elämää suurempaa spektaakkelia joukkokohtauk- silla ja "isoilla" lavastuksilla, että se tuntuu halvalta katsojan kosiskelulta. > taidetta on taidetta. Onko Soikkeli käynyt viime aikoina Belfastissa, > vai onko tässä mukana kätketty moite, että HotS nayttäisi muka > uutiskuvalta? Tai ehkä hän on ennaltanähnyt vuoden -94 ItNotF:n kuvissa? > Tämän kuvaus, says I, on maagista realismia :) Well, kieltämättä se on jossain mielessä maagista realismia, sitä voisi sanoa myös spektaakkelirealismiksi tai "elämää suuremmaksi realismiksi", mutta se _ei_ ole maagista realismia siinä mielessä kuin elämässä itsessään on niitä omituisia piirteitä, jotka saavat tuntemaan "tämähän on kuin jostain elokuvasta". *Parhaimmillaan* elokuva pystyy siihen, että se vetoaa katsojan tällaiseen elämän- kokemukseen niin että tämä ei edes muista saaneensa mallin elämää suuremmalle realismille itsestään kertomuksista, esim. leffojen välittämistä. Okei, tämä ei ole tietenkään sama määritelmä "maagi- selle realismille" kuin sitä termiä on käytetty eteläamerikkalaisen kirjallisuuden yhteydessä. > > Vuosikymmenet kuvittava kronikka Chilesta, kauniita maisemia, > > marssivia kansanjoukkoja ja historian keskella kiellettya intohimoa, > > ripaus magiaa ja paaroolissa Meryl Streep. Mita se on? "Minun Etela- > > Amerikkani"? > Sano nyt vielä Point Breakia "Kuumaksi Surffiksi" ja T2:ta > "Robotwinsiksi". Täsmälleen melodraaman - tai sanotaanko "naiselokuvan" - kohdalla minusta on paikallaan ihmetellä millaisiin aiempiin leffoihin uusi filkka pyrkii rakentamaan viitteitä, millaisia menestys- tarinoita uudelleenkertomaan; Hollywood-estetiikassa tällanen "sama stoori uusiks kun se kerran tehosi" on monesti kantanut tasan näyttelijästaran varassa. Jos aatellaan niinkin erilaisia staroja kuin Laurel & Hardy, Marilyn Monroe, Harrison Ford tai Julia Roberts, niin sopia kysyy montako kertaa he ovat ottaneet samanlaisen roolin helpoimpien affektien yhteydessä: komiikka, erotiikka, jännitys ja vaatehengari. Okei, tietysti yhtä oireellista amerikkalaiselle elokuvalle on siirtää toimiva stoori uuteen genreen (westernistä scifiin, jännäristä melodraamaan, jne) mutta melodraama tuntuisi (en oo varma..) olevan laji joka pelkästään imee ja imee pelkästään tehokeinoja, historiastaan ja oman aikansa muista leffoista. Tässä mielessä oli huimaa nähdä "House of Spiritsin" gore-kohtaus, poltergeist-affektit ("maaginen realismi.."), vallankumousromantiikka ja teinierotiikka kaikki samaan keittoon viskattuina. > > Suuret ohjaajat tuntuvat kilpailevan melodraamataidoissaan, kuka > > pukee koreimman kuvaseppeleen vahvimmalle juonenlangalle ja siten > > taitaviten ottaa haltuun representaation metafysiikalla katoavan > > aikakauden, liittaa sen melodraamatradition kautta tulkittuun > > historiaan. Mita on Yhdysvaltain sisallissota ilman "Tuulen viemaa"? > Kaunis konstruktio. "..ottaa haltuun representaation metafysiikalla > katoavan aikakauden.." Mutta hivenen paksu nieltäväksi. So I'll bite. > Mitä katoavaa meille hyvin etäisessä (ei niinkään ajallisesti tai > paikallisesti) aikakaudessa on? Katoaako se kenties representaation > kautta tuohon "melodraaman kautta tulkittuun historiaan"? Ja ketkä > nämä suuret ovat -- Ron Howard? Scorsese kyllä, mutta hän ei juuri > tulkitse historiaa melodraamatradition kautta, vaan kuvittaa > käsittämättömän hienovireisellä uskollisuudella Whartonin teosta. ~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~ Paf, juuri tätä tarkoitan: "hienovireisellä uskollisuudella" ottaa haltuunsa tämän "teoksen", rakentaa "hienovireisimmän" vision siitä mitä aikakausi oli ja kuva voittaa taas sanan 2-1. Itseäni kiehtoo (viime aikoina sieltä täältä) lukemani ajatus, että jonkin (kirja/leffa-) genren realismi on kiinni lukijan/katsojan kannalta oikeastaan siitä miten uskollinen kukin teos (kirja tai leffa) on omalle lajityypilleen. Veijo Hietalan "Teeveen merkeistä" luin, että katsojien suhde uutisiin on "tietoinen pidättyminen epäuskosta". Mielestäni tämä pätee pitkälti kaikkiin sellaisiin kirjoihin ja leffoihin, joissa tunnemme saaneemme "realistisen" kuvan _joko_ elämästä itsestään _tai_ aikakaudesta. > > muuten muistaa sekin, etta juuri etela-amerikkalaisessa > > kertomataiteessa rakkauskertomukset olivat erityisen tarkeassa > > roolissa kun mantereen valtiot hakivat kuvia yhtenaiselle kansalle. > > Kertomus luokkien valisesta rakkaudesta on ollut sosiaaliset > > rakenteet ylittavassa transgressiossa perinteisesti suosituin > > ratkaisu, myos eurooppalaisessa kulttuurissa. > > Onko se tuomittavaa? Tekstin sävy on kovin negatiivista, mutta en > jaksa uskoa, että luokkien välisestä rakkaudesta kirjoittaminen > olisi Soikkelin vinkkelistä puhtaasti välineellistä, eritoten kun > Allende on kyseessä. Nope, se ei ole tuomittavaa sen enempää kuin oman historiamme "naiivit" yritykset kansallisen yhtenäisyyden luomiseksi erilaisilla kertomuksilla ja huolella lanseeratuilla symboleilla; ennen ja nyt. > Se maltillisuudesta. Minä pidän ko. kirjailijasta, ja niinpä myös > helposti kieltäydyn pitämästä häntä vallanpitäjien/vallankumouksen > välineenä, ajattelen häntä subjektina (as opposed to objektina), > eli kuvittelen hänen kirjoittaneen rakkaustarinansa omista syistään. Ei kai kyse ole niinkään siitä mihin tarkoitukseen Allende on tarinansa kirjoittanut vaan mihin käyttöön se on luontunut lukukokemuksissa ja leffasovituksessa. > > Ron Howard teki oman taikatemppunsa matkamyytin varaan ("Far and > > away") ja se toimi nuorten energisten nayttelijoiden paahataessa > > komean lavastuksen ja vanhojen nayttelijapatujen keskella. Martin > > Scorsesella oli kiire nayttaa vastaavat taikansa "The Age of > > Innocense"-filkassa, han tyytyi ajan detaljitarkkaan dekoraatioon, > > romanttiseen kuvabalettiin. > > Miten minun on niin kovin vaikeaa verrata näitä filmejä samalla > jalustalla? Olenko Scorsese-elitisti, kun en pitänyt FaA:ta saman- > veroisena edes etäältä tarkastellen? Mikä taika? Esimerkiksi se taika, että Scorsese saa leffansa näyttämään siltä kuin tarina kertoisi itse itseään eli peräti - hui - realistiselta? > > katsottavaa lahinna vahvojen naisroolien ansiosta. Valitettavasti he > > eivat ole kaiken aikaa tarinan keskella. Kuuden vuosikymmenen > > Minusta on erittäin kaunista, että näytetään myös, miten vaikeaa > tuollaisessa aikakaudessa on elää miehenä, vaikka kuinka pääsisi > käyttämään valtaa naisten yli *määrittelemätön hymy* Jeremy Irons ilmaisemassa miten vaikeaa olla mies? Eiköhän hemmo käy paremmin leffaan jossa saa näyttää miten helppoa on olla mies ja viedä roolin äärimmäisyyksiin itseensä kääriytymisellä ("Dead ringers")? Valitettavasti jo seuraava J Ironsin testosteronipläjäys on tulossa, tuo "M. Butterfly". > > kronikka vaatii antamaan tilaa useampaan hahmoon. > > Ja heillä kaikilla on merkitystä tapahtumien välisten suhteiden > kannalta. Kenetkähän Soikkeli poistaisi -- ja kuinkahan monta > hahmoa Soikkelin oman elämän filmiin jouduttaisiin mahduttamaan, > pariko riittäisi ymmärtämiseen? Tästä leffasta olisi sietänyt ottaa kaikki avustajat pois ja keskittää stoori sisätiloihin - jo se olisi tehnyt kuvakerto- muksesta paljon hengittävämmän. Samoin Streepin esittämän meedion kotitaustaa olisi voinut vähentää, ehkä. Soikkelin elämän ymmärtämiseen taas riittäisi mahduttaa yksi ihminen, eli se joka on käsikirjoittanut tämän perkeleen spaghetin. > > Augustin sumeilemattoman tavan yhdistaa arjen raakuus ja > > hellyttavyys. Sietaakin varoittaa, etta leffassa on muutama gorella > > massaileva kohtaus, vaikka se (ainakin Hollannissa) on K-12. > Kyllä, raakuus ja inhimillisyys ovat molemmat läsnä, mutta gorella > mässäily vaatii mielestäni toisenlaisen mentaliteetin, kaaressa > lentävällä päälläkin on varsin erilainen vaikutus kuin sillä olisi > Peter Jacksonin työssä. Tai ehkä minä ja tekijät olemme poikkeuksellisen Okei, vaikutus on eri (tosin joillakin kokemattomilla katsojilla sama), mutta kuvan sisältö ja affektihakuisuus sama. > > Peittelemattomat raakuudet lienevat osa taman leffan taiten > > hyodyntamaa, jo kauan holosuin ylistettya "maagista realismia". > > Holosuin? Sanoohan kielentutkimus tietysti, että eri kulttuurien > on vaikea ymmärtää toistensa tarinoita, mutta muistaakseni samaa > käsitystä on toisaalla kielentutkimuksessa jo vahvasti kritisoitukin.. > Minulle hölösuisuus on lähinnä rinnastettavissa varomattomaan > palturinpuhumiseen. Pitääkö Soikkeli maagisen realismin ystäviä > aihettaantuntemattomina ja herkkäuskoisina, vai mikä tässä oli > taustalla? Tässä on taustalla kuinka stereotyyppiset odotukset kohtaavat stereotyyppiset painotukset: filkan "yliluonnollinen" realismi on tasan niin kevyessä motivaatiotarpeessa mukana kuin sen voi odottaa ja sellanen tuntuu lattealta. En osaa kuvitella millaisia ovat "maagisen realismin ystävät" (MRY ry.) joten en osaa kuvitella millaisia he ovat uskossaan - varmaa on vain _minun_ katsomiskoke- muksessani, että tällaisen esteettisen lajin mukaan valitseminen on minulle yhtä latteaa kuin kertomuksen vallankumouksellisella silmäin- polte ja palopuheet kun kertomus kerran sijoittuu eteläiseen Amerikkaan. > > Miesrooli on tan filkan heikko selkaranka, aika eleeton ja > > rutiinieleilla tehty rooli Jeremy Ironsilta; askettain han teki > > Mallen "Damagessa" n kertaa teravamman nayttelijatyon nuoruuden ja > > vanhuuden hankausta, aikakausien murrosta mittaillessaan. Ironsin > > Damagessa ei mielestäni ollut yhtään vakuuttavaa suoritusta. Jos haluat > nahdä Juliette Binochen paremmin ohjatusti damagedina, niin katso > Kieslowskin Trois Couleurs Bleu. "Damage" on keskinkertainen leffa, mutta jopa siinä Irons löysi tarkemmin millasta henkilöä hän esittää kuin "Henkien talossa". "Bleu" on koreankaunis elokuva, mutta Binoche ilman Binochen kasvoja olisi siinä leffassa yhtä kuin ei-mitään. Mitä ohjaamista B:n kasvot tarvitsevat? Olla räpäyttämättä silmiä? En suosittelisi "Bleuta" edes Kieslowskin ystäville. > > ainoa tapa Augustin kaltaiselle demokraatille romantisoida > > porvariston katoava charmi on pirstoa se ihmis- ja luokkasuhteiden > > Sitäkö tässä Soikkelin mielestä yritettiin? Jep. > Minulle tämä oli elämän kannatusta, ja sen että siitä kannattaa > yrittää tehdä helpompaa toisille ja itselle, että se kannattaa > elää ja antaa toisten elää. Eikä se minusta ole tarpeetonta > itsestäänselvyyksien toistoa, siitä syntyy kauniimpi filmi kuin > monesta muusta aiheesta, ja tässä oli mukana muutakin. No niin, sinä löydät elämälle kuvan tästä leffasta ja minä "Tähtien sodasta"; erilaiset affektit vievät sydämemme, jotka ovat jo aika väsyneet hyviin tarinoihin... > > spektaakkelin mittainen hymistely. Totta helvetissa rakkaus on ainoa > > yliluonnollinen voima, jolla meidat kaikki on kirottu, mutta pitaako > > sita jankuttaa 2.5 tuntia? > > Rakkaus-käsitettä voisi hieman laajentaa Soikkelin nykyisestä > määritelmästä? Rakkaus kelpaa niin moneen metaforaan, että olisi yhtä lailla energian hukkaa etsiä sen laajimpia kuin suppeimpia käsiterajoja. _Tässä_ leffassa näin tällaisen metaforan. ******************* ! ! mg soikkeli ! Wat voor wijn zoudt U ! csmaso@uta.fi ******************* ! hierbij aanbevelen? ! Soikkelin elokuva-arkisto