============================================== Lyhyesti: jo edellinen Bond-leffa viittasi siihen, että lajityypin ideat on hukattu. "Huominen ei koskaan kuole" on vielä osasiltaan Bond-konseptin näköinen, mutta ilman lajityypin kehyksiä se olisi pelkkä standarditylsä toimintaleffa; meluisa ja yllätyksetön. ============================================== "Bond... you know the rest." Uusin Bond-leffa on totisesti lajityyppinsä kiteytymä, vaikka kaukana kaltaistensa timanttiudesta; saattaisi sen puolesta lyödä vetoa puntansa, että kyseessä on peräti tylsin James Bond -elokuva mitä on koskaan tehty. Vertailun voisi suorittaa joku, joka ylipäänsä jaksaa katsoa vanhoja Bond-leffoja muutenkin kuin nostalgiatyönä, noin muuten Jamekset ovat yhden XL-koon puvustuksia oman aikansa agenttiteemoista, ja siksi vanhojen filkkojen seuralaiseksi on yhtä ahdasta asettua kuin entisen rippipukunsa. Nimeään myöten uusin Bond-leffa on rakennettu varman päälle. Uudet aselelut ovat sellaisia, että mahtuisivat isänpäiväpakettiin, mutta naiset (Michelle Yeoh) toisaalta siksi teinipornouniin sopivia, että pappa ja poika voivat palata yhdessä filmin pariin viimeistään videon äärellä. Poikkeus elokuvan tyylitajuttomuuteen on suuren maailman kotirouvaglamouria henkivä Teri Hatcher (tuttu uudesta "Lois & Clark"- teräsmiessarjasta), mutta osana kertomusta hän on pelkkä yhden yön pysäkki, tai oikeastaan Hampurin laituri, jolla 2000-luvun Bond pysähtyy todistamaan henkisen kypsymättömyytensä ja fyysisten vitsiensä latteuden. Vanhojen Bond-leffojen tyylitajun osatekijä oli taito virnistellä agenttitarinoille, itselleenkin. Uuden Bond- filkan ainoa ymmärryksellä ja huolella laadittu kohtaus on rohkean hulvattomalla ammattimurhaajalla uhkailu, tri Kaufmanin kanssa vietetty rupattelutuokio. Sen sijaan Bondin toimintakohtauksia en kokenut juurikaan mukaansatempaavina, vaan kuva on kuin videota varten napattuna harvinaisen ahdasta ja pikaisiin siirtymiin keskittyvää. Michelle Yeoh on kylläkin tuonut hongkong-filkoista myötään melodraamallisia hidastuksia, mutta ne sopivat tähän leffaan yhtä kehnosti kuin nuudelit pizzaan: tämä Bond on palasista koottua silmänpikaruokaa. Se mitä "Huominen ei koskaan kuole" näkyvimmin kaipaa, on erityinen ja kiinnostava tarina. Niin Brosnanin kuin hänen loistavan vastanäyttelijänsä Jonathan Prycen kyvyt menevät täysin hukkaan tällaisessa kojekeskeisessä hulinassa, jota konsertoi Roger Spottiswooden kaltainen liikkeeseen (vrt. aiempi ohjaus "Air America") keskittyvä ohjaaja, ympäristöjen luonnehdinnalle ilmaisutaidoton kersanttiluonne. Helena Yläsen arvostelu NYT-liitteessä (19.12.) oli niin käsittämätön kehuissaan, että luulisi Yläsen nähneen ekan Bond-filminsä: toimintakohtauksetkin ovat hänelle "pitkiä ja huolella tehtyjä". Mahtoikohan Ylänen olla unessa filkan loppukohtauksessa, jossa siirtymät kohtausten välillä ovat kuin sarjakuvaa pahimmillaan, selittelemättömiä henkilöiden ilmestymisiä ja vailla juonen logiikkaa toteutettuja offensiiveja. Soikkelin elokuva-arkisto