Huono kasvatus ============== Tuskin on toista luotto-ohjaajaa leffakuluttajan kannalta niin kuin on Almodovar: sekä elokuvana että viihteenä tarjolla on aina jotain _ainutlaatuista_, jotain ajatellumpaa ja kauniimpaa jossa näkyy se sama kädenjälki kuin edellisissä elokuvissa ja joka siten elaboroi myös edeltävien elokuvien tarjomia kokemuksia; ehkä viimeinen ohjelma jonka filmeissä on takuuvarmasti jotain maagista, aivan kuin filmi materiaalina taipuisi kiinnittämään maailmasta erilaisia sävyjä kuin kenenkään muun elävässä kuvassa. "Huono kasvatus" (2004) on pelkistetyin mieselokuva mitä Almodovar on tehnyt, kirkko ja elokuva asettuvat rinnakkain miehiä yhdistäviksi instituutioiksi, joissa intohimo yhdistää jumaloinnin ja ahneuden tunteet, ylevän ja lihallisen - ja jossa silti tehdään selvä eronteko ihmisen mittaisen, yhdistävän ahneuden ja patologisen ahneuden välillä; edellistä edustavat näyttämölle omistautuneet miehet (myös elokuva-alan), jälkimmäistä kirkon kullatuille hupsutuksille omistautuneet katoliset korpit. Niin, upea elokuva, mutta loppua kohden myös yhtä hajanainen kuin kaikki muutkin Almodovarin filmit; hän on kohtaustenrakentaja, ei tarinoitsija, mutta millaisia ne yksittäiset kohtaukset sitten ovatkaan magialtaan... "Huonon kasvatuksen" tarina on kasvu- ja jännitystarina, jossa paha ei saa palkkaansa, mutta ei hyvälläkään tahdolla menesty, koska kaikki tahto on ahnehtivaa - siinä ehdottoman rakkauden maailmassa, johon Almodovar kuvaa poikien kasvavan. Ihmisistä lähtevän rakkauden pystyvät murtamaan aluksi kirkon palvelijat, sitten maalliset korvikkeet sille täyttymättömälle loiston ja ihmeen tarpeelle, jota Almodovarin kuvaamat miehet etsivät. Ihmeellisen äänen tunnusteleminen, kauneuden palvominen ja hurmion jäljitteleminen - ne toistuvat korkeimpina tarpeina, ja mitä suljetumpi on miesten yhteisö, sitä oireellisemmin ja pakotetummin se alkaa käyttäytyä. "Huonossa kasvatuksessa" naiset ovat täysin taka-alalla, transuina miehet täyttävät heidän symbolisen paikkansa niin itsestäänselvästi, että Almodovarista voisi puhua näkemykseltään elokuvataiteen ainoana suvereenina biseksuaalina, sukupuoliset polariteetit ylittäneenä ohjaajana, joka ensi teki uhreja naisista ja nyt sitten miehistä. Eikä moinen määritelmä tee hänestä, tietenkään, yhtään vähemmän brutaalia sovinistia esimerkiksi "Matadorin" tekijänä. Ääniraita on ehkä ihmeellisintä mitä Almodovar on elokuvillaan välittänyt siitä aikakaudesta, jolloin elokuvia tehtiin käsityönä eikä digiprojekteina. En tiedä mikä tekninen ero hänen filmiensä äänessä on verrattuna muihin filmeihin, mutta esimerkiksi tilat, kapakka tai kirkko tai öinen sali, tuntuvat koettavilta eri tavoin kuin muistan mistään viime aikojen filmeistä. Almodovarin elokuvissa tilat ovat värillisempiä niin visuaalisesti kuin äänellisesti... ja ehkä se myös osaltaan korostaa ihmisvartaloiden kauneutta ja seksin mutkattomuutta hänen elokuvissaan, että seksi tapahtuu erillään näistä puhtaan värin tiloista, seksi on jotain missä värit sekoittuvat ja ihmiset vapautetaan siitä toverillisuudesta, jolla he muuten toisiaan kohtaan käyttäytyvät. Ilmeisesti Almodovar saa miehet myös vapautumaan filmeissään, pääosan Gael García Bernal esittää yhtä sujuvasti niin töksähtelevää opiskelijaikäistä Juania kuin vähän vanhempaa Angelia - siis sama näyttelijä joka tänä vuonna sai suuren roolinsa Che Guevarana "Moottoripyöräpäiväkirjoissa". Muussa näyttelijäkaartissa ja heidän käyttämisessään on toistoa Almodovarin kaikista edellisistä filmeistä, mutta nämäkin variaatiot jaksavat hauskuttaa, jopa tuhannennen kerran kohtaus jossa ihailija pääsee varieteen takahuoneeseen kohtaamaan ihailemansa imitaatioartistin. Jos varietee on pyhä toimitus, niin pukuhuone on sitten Almodovarin sakasti; tämän tilanteen Almodovar pääsee viimeinkin kääntämään ympäri, kun elokuvan sisälle upotetussa tarinassa Ignacio tapaa lapsuutensa hyväksikäyttäjän (sakastissa katolisen riitin jälkeen). Yhden värin hallitsemassa tilassa eroottisuutta voidaan pitkälle ironisoidakin, niin kuin tämän filmin sinisessä uima- allaskohtauksessa, jossa filmiohjaaja Enrique odottaa pääsevänsä näyttelijän pöksyihin. Almodovar ei pelkästään herkuttele ja naureskele mainosmaisesti kuvatuilla komeilla miesvartaloilla, sillä se muutaman sekunnin kohtaus, jossa tähti Juan/Angel seisoo altaan pohjassa itkemässä ja hänen ohjaajansa polttelee tupakkaa altaan reunalla, tiivistää jotain olennaista koko hänen elokuvansa tematiikasta. En tiedä mitä, mutta juuri sellaisten miltei-käsitettäväksi-muuttuvien hetkien vuoksi tämä elokuva oli vaikuttavampi kuin A:n edellinen "Puhu hänelle" -elokuva. -- M.G. Soikkeli Turussa 30.9.2004 Soikkelin elokuva-arkisto