I Love You Phillip Morris (2009) ================================ Hollywoodin palvotuimpiin hahmotyyppeihin kuuluu sympaattinen huijari. Tällaisia hahmoja käsittelevä elokuva on hyvinkin vapaa niistä valtavirtafilmin moralisoivista koodeista, miten rikollisuutta tai marginaaliryhmiä sopii käsitellä menestyäkseen viihteen markkinoilla. Mutta komiikan koodistoa ei tällainenkaan filmi kuin "I Love You Phillip Morris" (2009)uskalla uhmata. Tulos on tyyliltään ennalta-arvattava, vaikkakin sentään juoneltaan mukavasti koukuttava. Vihjeitä huijauksen monitasoisuudesta alkaa näkemään lopulta liikaakin, aivan kuin ohjaajapari ei olisi osannut päättää, tekevätkö he samalla myös parodiaa naittamistaan lajitypeistä, romanssista ja vankilafilmistä. Miksi, esimerkiksi, enkelimäisen blondirakastetun nimi on Phillip Morris? Miksi se on korostettu elokuvan nimeä myöten? Reippaasta gay-tunnelmoinnistaan huolimatta "I Love You Phillip Morris" (sama nimi myös suom. teatterilevityksessä) muistuttaa turhan paljon muita Jim Carreyn irvinaaman varaan rakennettuja yhden tähden elokuvia. Aihe, musiikki ja huijaritemput ovat hieman karheampia kuin Carrey-filmeissä yleensä, mutta katsojan jekuttamisen ohella elokuva ei herätä juuri mietteliämpää naurua kuin "Liar, Liar" (1997). Aikalaiskuvana elokuva tulee lähelle Spielbergin romanttista moraliteettia "Catch me if you can" (2002). Molempien elokuvien romanttisuus perustuu vapaan maskuliinisuuden nostalgisoinnille. Kun Spielberg käytti tositarinaa ihastellakseen miten monessa perinteisessä äijäroolissa (lentäjänä, lääkärinä) sosiaalisesti taitava mies kykenee toimimaan roolin itsensä tähden, niin tämä Carrey tuote tulkitsee Carreyn kehokielellä miehen venyvän körttipoliisista homodandyksi. Tyylilaji on siis lähempänä teinifilmien pieruhuumoria kuin edes aidosti yritteliäitä Hollywoodin gay-komedioita. Niinpä teineistä koostuva yleisö nauroi teatterissa missä tahansa kohdassa, olipa valkokankaalla tarjolla toisen ihmisen pahoinpitely tai fellaatiovitsi. Hämmästyttävällä tavalla "I Love You Phillip Morris" - elokuvassa on kuitenkin iloittelun asenne kohdallaan ja Carreyn voi todeta laittavan näyttelijämaineensa aidosti peliin. Rakkaustarina hänen ja Phillip Morris -hahmon välillä on täysin vailla kemiaa ja kipinää, mutta se lienee ainoa vaihtoehto valtavirtafilmissä, joka käsittelee miesten välistä rakkautta leppoisana itsestäänselvyytenä, johon kyvykäs mies ryhtyy ja jota kohti pakenee insituutioista. Vankilaelokuvien kapeaan ja komeaan lajityyppiin Carreyn hahmo voisi tuoda myös jotain uutta ajatusta. Mutta tuotantona elokuva on jäänyt heikunkeikun muotopuoleksi. Phillip Morris -rakastettua esittävä Ewan McGregor on elämänsä kehnoimmassa roolissa ja riittää upottamaan tämän elokuvan lajimuistista lopullisesti: ei ihan romanssina, ei ihan huijarifilminä, ei ihan vankilakuvauksena, ei ihan edes satiirina heteroyhteiskunnan vankilamaisuudesta. -- M.G. Soikkeli Helsingissä 25.3.2010 Soikkelin elokuva-arkisto