================================================
Lyhyesti: "Star wars" on modernin avaruussaagan
standardi, johon nähden muut valon ja pimeyden
taistelua kuvaavat fantasialeffat asetetaan.
"Imperiumin vastaisku" on nivel innokkaan alun ja
kauniin lopetuksen välissä: sen kontolla on
raskain kerronnan taakka. Paikallaan se selviää
kunnialla, mutta uusi editio ei mitään syvennä.
================================================

On jotenkin surullista katsoa Star wars -saagaa
pitkästä aikaa, jopa valkokankaalta. Sen
repliikit, hahmot, maisemat ja kohtaukset ovat
niin tuttuja, niin ikonisia, että elokuvat näkee
palojen summana, eikä mikään innostus tai
ihmetys, juonesta puhumattakaan, vie katsomista
eteenpäin.

Kenties saaga vaatisi ihan uutta tulkintaa,
esimerkiksi joidenkin sellaisten kohtausten
selittämiseksi, joiden johdonmukaisuutta eivät
planeetan poimuisimmatkaan aivot ole vielä
selvittäneet. 

Otetaan esimerkiksi "Imperiumin vatsaisku"
(alunp. 1980). Ehkäpä se pitäisikin katsoa vain
siitä käsin, millainen on sen satulogiikka -
lapsenmielisyyteen vetoava piilomerkitys
henkilöiden valintojen ja tyylilajin takana,
lumous joka on mahdollista juuri arkijärkeä
kaihtavalle tarinalle ja jollaista mm. Bruno
Bettelheim on tutkinut.

Kun katson "Imperiumin vatsaiskua" lapsenmieleen
vetoavana tarinana, näen sen lasten
(kapinalliset) hermostuneena kamppailuna
auktoriteetin (imperiumi) aikuiseksi kasvamisen
vaatimuksia vastaan. Saagan tässä osassa
isänvalta siis läimäyttää takaisin ja
keskushahmon (Luke Skywalkerin) messiaspolku
muuttuu kivisemmäksi: onko isä todellakin minun
isäni? kuinka hän voi haluta minulle pahaa?
Keskenkasvuinen Luke hakeekin neuvoa vihreältä,
jätöksien keskellä elävältä minäkuvaltaan, joka
opettaa mm. päällään seisomista ja sisäiseen
lapsen uskoon, alkemistiseen maailmankuvaan
luottamista isävallan rationalisaatiovaatimuksia
vastaan.

Leffan kuvasto tukee tätä kamppailua ja tiivistää
sen anaaliseen erotiikkaan liittyviin symbolisiin
maisemiin. Kerta toisensa jälkeen kapinalliset
"luiskahtavat" ahdistavasta tilanteesta
jonkinmoisen putken tai käytävän lävitse; ensin
pakoon lihajätöstä syövän hirviön luolkasta,
sitten ratsun suolten keskeltä, sitten karkuun
planeetalta, sitten tähtihävittäjästä erottuvan
jätevirran mukana, kunnes vieraillaan
asteroidimadon suolessa - samaan aikaan kun
Lannistumaton Luke saa oppinsa siitä miten
arvokas (alus) voidaan erottaa jätteistä
(suosta), ja metsässä muutaman hallusinaation
koettuaan lentää sitten pilvikaupunkiin
putkahtaakseen lopulta ulos kaupungin
jätesuolesta.

Kapinalliset haluavat pitää kiinni oikeudestaan
äkkipikaiseen, harkinnasta riippumattomaan
toimintaan: räjähtää liikkeelle, sulkeutua
yhdessä kivan avaruusalusmöhkäleen (Millenium
Falcon) sisälle, mäiskiä leikkikaluja (droideja),
pitää hauskaa karvanallejensa kanssa ja suhtautua
naisiin jätkämäisellä röyhkeydellä. Imperiumi
haluaisi kapinalliset puolelleen, mikä vaatimus
kiteytyy Luken mielen kääntämiseen järjestyksen
ja auktoriteetin puolelle: lopetas nyt ne
sisäisiin näkyihin vetoamiset ja uskalla näyttää
aggressiot niin kuin aikuinen ja olla niistä
vastuussa.

Elokuvan käännekohta on hetki, jossa Luke
päättäväisesti kieltää isän kutsun ja tulee
häpäistyksi: hänet syöstään suoli suolen perään
aukeavien käytävien kautta kunnes hän roikkuu
kaupungin (hierarkian) pohjalla kiinni ristissä,
pää alaspäin: symbolikuva joka rinnastaa Luken
epäonnistuneeseen messiakseen. Samalla hän on
toteuttanut edustamiensa lasten tehtävän,
syöksynyt läpi suoliston ja syntynyt sitä kautta
uudestaan, reprodusoinut itse itsensä sen ainoan
lahjan kautta minkä hän tuntee mahdolliseksi,
sillä fuusioituminen johonkin (naiseen,
valtahierarkiaan, kaveripiiriin) on hänelle
mahdotonta. Kapinalliset elävät jatkuvassa
keskinäisen, henkevän tönimisen vetovoimassa kuin
cowboyt; apunaan heillä on haalaripukuisia,
lentämiselle omistautuneita top gun -jätkiä ja
kivoja robottileluja; myöhemmin ("Jedin
paluussa") myös kosolti nalleja.

"Voima" on pelkkää sanahelinää tässä
satulogiikassa, eivätkä sen opitkaan ole juuri
kaksisemmat kuin Sarasvuon sankarifilosofia. John
Brosnanin mukaan George Lucas ei halunnut
"voimasta" mitään niin keskeistä tekijää saagan
ensimmäisessä osassa kuin siitä sitten tuli
toista osaa kirjoittaessa. "Voiman" idea
oikeastaan passivoi Luken hahmon ja rauhoitti
saagan kakkososan vähemmän sotaiseksi
oidipaalikonfliktiksi, jonka päälle oli helppo
tehdä uusiksi eka osa ja naamioida se trilogian
huipennukseksi.

"In a sense George Lucas was making the kind of
movies in the seventies that the Disney studio
should have been making if they'd moved with the
times instead of being stuck in the past."
(Brosnan)

Onko Star wars -saagan uudelleenlämmittelylle
kerrassaan muuta mahdollisuutta kuin nähdä sen
patologinen viehätysvoima? Miten olisi
poliittinen tulkinta, jossa mustien prinssi
vaatii musta nyrkki pystyssä valkoihoisten
sankaria antautumaan "tummalle puolelle"?

No, riittävä määrä liikutusviiniä voisi tehdä
katsomisesta konsentraatio-camppia. Mutta
selvästi taivaalla olisi tilaa ihan uusille
tähdille ja saagoille...

--
 m  g   s o i k k e l i   *   csmaso@uta.fi  *  http://www.uta.fi/~csmaso
-==-==-==-==-==-==-==-==-==-==-==-==-==-==-==-==-==-==-==-==-==-==-==-==-
"Funny funny funny. It's sort of funny funny funny to think without a brain - 
it is really something like a trick but not a trick to think without a brain. 
Talking is even harder but it can be done." - Cordwainer Smith: Angerhelm

Soikkelin elokuva-arkisto