================================================================ Lyhyesti: "Iris" on draamallisesti harkitusta ja hyvin yleisesti puhuttelevasta näkökulmasta toteutettu muotokuva kirjailija Iris Murdochista: miten originelli luonne voi avautua yhdelle erityiselle ihmiselle ja miten katkerasti kadota takaisin yksityiseen maailmaansa. Vaikuttavat vanhusnäyttelijät. ================================================================ "Et ole tarpeeksi originelli elääksesi yksin", pilkattiin eräässä tuoreehkossa parisuhdekuvauksessa ("Metroland") miespuolista diletanttia. Mutta päteekö sama totuus yhtä hyvin ja julmasti naispuoliseen, elämänsä taiteelle omistaneeseen ihmiseen? Kirjailija Iris Murdoch (1919-1999) esittyy taiteilijakuvauksessa "Iris" (2001) originellina, jolle sanat ovat niin tärkeitä, että hän tarvitsee rinnalleen samanlaisen originellin, toisen "höpöttäjän". Kun elokuvan toinen puoli käsittelee höpöttäjien rakastumista sanoista tekoihin ja toinen käsittelee Iriksen vaipumista alzheimerin tautiin, rinnastuu rakastuminen sairastumiseen, josta ei ole toipumista. "Iris" ei pyri tekemään muotokuvaa koko Murdochin taiteilijuudesta. Näkökulma on perustellusti parisuhteen sisällä, aviomies John Bayleyn puolella. Tuomalla ongelmat esille epäsuorasti toiminnan kautta elokuva käsittelee sitä, miten Bayley voi tutustua Irikseen, originelli kaltaiseensa, miten oppia kestämään tämän vapaamielisen estetisoiva näkemys ihmissuhteista. "Iris"-elokuvan kiastinen rakenne perustuu asetelmalle, joka ei ole vallan harvinainen romansseissa, mutta erikoinen ja kiinnostava kahden luovan ihmisen yhdistetyssä henkilökuvassa: ihmisen muuttuvat toistensa kaltaisiksi ja jatkavat toistensa elämää, joko totaalisesti yhdessä tai totaalisesti erillään. Onnellisen romanssin lopputulos on kuitenkin väistämättä groteski, koska henkilöt muuttuvat toistensa karikatyyreiksi, sosiaalisesta tulee (patologisen) sulkeutunut ja introvertistä huolehtiva osapuoli. "Iriksen" kohdalla kiastista rakennetta on sovellettu taiteilijuuden kannalta: kun ihminen (Iris) löytää kaltaisensa (Bayleyn), hän samalla luopuu niistä jotka ovat hänen kääntöpuolensa (donjuan) ja peilikuvansa (lesbotoveri); ja kun hän viimein on muodostanut täydellisen symbioosin kaltaisensa kanssa, hän onkin sulkeutunut pelkästään omaan, päänsä sisäiseen maailmaan. Tarina on söötti, suorastaan idealistinen. Jollei tarina perustuisi juuri Bayleyn kirjoittamille elämäkertakuvauksille, niin sukupuoliroolien ja taiteilijanerouden tuulettamista voisi kuitenkin ihastella, tässäpä salieri, joka ei kadehdi mozarttiaan, harrastajamies joka ihailee taiteilijanaista. Montako vastaavaa tarinaa, idealistista tai ei, löytyy edes kaunokirjallisuudesta? Vaan elikö Iris oppinsa mukaan, siten, että rakkaudessakin tärkeämpää on lojaliteetti kauneudelle kuin intimiteetille? Kuinka pitkälle hän käytti hyväkseen ihmisiä sekä kirjoihinsa että elämäänsä? Ilmeisesti elokuva pyrkii jättämään tämän katsojan omien tulkintojen varaan, koska kirous Iriksen itsekkyydestä jätetään Iriksen ex-rakastajan provosoivaan huomautukseen. Aviomies Bayleyn vahvanahkaisuus selittyy ujolla, epäkäytännöllisellä luonteella, ja kertynyt mustasukkaisuus purkautuu vasta siinä vaiheessa, kun Iris sairauden vuoksi sulkeutuu täydellisesti omaan maailmaansa. Iriksen nuoruudesta ja vanhuudesta valitut muutamat vuodet, joiden ajankohtaa ei edes tarkalleen ilmoiteta, tekevät Iriksestä esimerkkitapauksen tietynlaiselle taiteilijuudelle, toissijaista on se mitä hän Murdochina loi. Aikakaudet on rytmitetty toisiinsa tiiviinä välähdyksinä, mitä ennakoi jo alkujakso, jossa veden alla sukelteleva pariskunta vaihtuu sujuvasti nuoremmaksi ja vanhemmaksi. Vedenalainen, ääniltä suljettu, on se hämärä ja syvyys, johon Iris elokuvan sairauskertomuksessa palaa, ajattomaan ja paikattomaan tilaan, lopulta kuolemalla, joka esitetään ilman minkäänlaista kuolemanjylhää dramatiikkaa. Kirkkaiden ajatusten ja luontevan episodirytmin ohella parasta "Iriksessä" ovat näyttelijävalinnat. Judi Dench on eloisa Murdoch, ja Jim Broadbent/Hugh Bonneville hänen eri ikäisinä miehinään uskomattoman samankaltaisia muinaisnörttejä. Nuorta Iristä esittävä Kate Winslet on napakka hepsankeikkafilosofiksi, mutta kyllä hänet tähän produktioon on tilattu esittelemään estottoman suloista vartaloaan, ei kirjallista mielikuvitusta; USA:ssa filmi on R-rated eli K-17. Viehättävää sinänsä, että ohjaaja Sir Richard (Eyre) on tehnyt dame Iriksestä tuoreen tarinan, jossa ei alkuunkaan juhlita taiteilijan suuruudella, päinvastoin, kirjailijuus on keskeinen osa Iriksen tragediaa. Mutta jotain särmääkin tähän pieneen elokuvaan jäi kaipaamaan, käärmettä paratiisiin. Imdb:n arviossa kiiteltiin tv-draamatyyppisen kuvakerronnan onnistuneisuutta, ja totta kyllä, tämä filmi voi olla niitä joista iloita vielä videolevityksessä. -- M.G. Soikkeli Videolta 20.1.2003 Soikkelin elokuva-arkisto