Isä meidän - kauhu kulkee henkseleissä Spoilerit tässä artikkelissa ovat hyvin pieniä ja liittyvät loppuratkaisujen kannalta epäolennaisiin kohtiin. "Minä hoidan isän" Syytös: Ohjaaja Veikko Aaltonen on epäilyttävän ajanhenkinen tehdessään elokuvan insestistä. Eikö myyvää aihetta löydä enää muualta kuin iltalehtien lööpeistä? (vrt elokuva "Kaivo"). Puolustus: Mutta "Isä meidän" on paljon enemmän kuin elokuva insestistä. Se kertoo sekä symbolisesta isän vallasta että todellisesta isän vallasta. Itse asiassa filkkahan paljastaa vasta vähitellen mistä kaikesta päähenkilöpojan ja isän välillä on ollut. Se tekee sen raa'asti, sanotaanko tarkovskilaisen armottomasti ja alastomasti, mutta se puhuu rohkeasti myös hellissä sävyissään. Syytös: Mutta tämä filmihän on Sitä Itseään, suurta suomalaista ahdistusta. Elokuvan alku voisi olla parodia suomalaisesta melankoliasta, kun nuori mies palaa kotiseudulleen kylmään mökkiin. Puolustus: Silti "Isä meidän" on kaukana Mikko Niskasen dogmittamasta tai Jussi Parviaisen eurooppalaistaneesta "suuresta ahdistuksesta". Pitäkääpä silmällä esimerkiksi piilosleikki-kohtausta mitä kaikkea Aaltonen saa sanotuksi miehestä, joka yrittää rakastaa lapsuuden ahdistuksesta huolimatta. "Isä meidän" ei tarvitse kovin montaa Koskenkorvapulloa tai hanurintäytteistä maalaismaisemaa puhuakseen meikäläisestä melankoliasta. "Isä meidän" on jatkuvassa liikkeessä ulos ahdistuksesta. Se on toiveikas elokuva. Syytös: Jos oikein ilkeä olisi niin voisi väittää tätä leffaa plagiaatiksi Philip Ridleyn "Reflecting skin"-filkasta. Puolustus: Kieltämättä "Isä meidän" on "lapsuuden loppu" suomalaiseen tapaan. Mutta Aaltosen kokoama kuvasto on suoremmin ja rehellisemmin kiinni aiheessa. "Reflecting skin" leikittelee fantasian ja toden rajamailla, tekee konkreettiseksi kuoleman merkkejä ja pukee lapsuuden loppumisen aidosti psyykkiseksi kuolemaksi, mutta se _ei_ anna katsojalle mitään selitystä lapsuuden ahdistukselle, eikä suostu antamaan sovitusta tai helpotusta. "Isä meidän" on elokuva anteeksiannosta ja se ei pyri kokoamaan elokuvallisia pikku shokkeja valitsemillaan todellisuuden palasilla. Turvallisena välittäjähahmona katsojan ja katseltavan lapsuuden välillä on päähenkilö: hän on lapsuuden ahdistuksen ensimmäinen todistaja ja taakankantaja. "Vaimo ei puhu. Mykkä. Perkele." Syytös: Todella suomalaiseen tapaan. Kaikkein ahdistavinta on replikointi, joka tuntuu vielä päälleliimatummalta kuin dubbaus, niin epäaitoa se pahimmillaan on. Puolustus: Olisi mielenkiintoista tietää minkä verran Aaltonen ohjaa näyttelijöiden replikointia. Kyllä hän siitä enemmän piittaa kuin esimerkiksi Niskanen, joka monesti antaa filkkaan osuneiden statistien viskata ujolla sortuvalla äänellään repliikkejä kuin halkoja. Esimerkiksi hevosenmyyntikohtauksessa on apumies häivytetty kuvan sivuun ja repliikin kuulostaisi puhuvan joku näyttelijä. Minusta tämän filkan replikointi sopii leffan tunnelmaan, sanallinen kertomus kulkee jotenkin pinnemmassa ja toimii tukevina viittauksina Suomi-Filmin perinteeseen. Tällaista konventioiden realismia tarvitsee jokainen elokuva, ja jokainen joutuu tekemään ratkaisunsa miten hyödyntää konventiot. Aaltonen hyödyntää sen jälleen onnistuneesti replikoinnin tasolla, ja tällä kertaa kauniisti myös mustavalkokuvauksessa. Rohkea temppu! Pelkäsin koko ajan, että filkka lopussa ohjaaja ottaisi käyttöön värit rakentaakseen jotain realismia suurempaa realismia, kuten eräät filkat ovat tieten tai taiten tehneet, mutta siihen halpaan Aaltonen ei mennyt. Syytös: Eikö suomalaiselta näyttelijätaivaalta löydy muuta ongelmallisen miehuuden esittäjää kuin Martti Katajisto? Kaiken lisäksi viittaukset Katajiston kahteen suureen rooliin ovat pelkkiä huvituksia, bongattavaa elokuvafriikille. Puolustus: Mielestäni tästä on laskettava vain kunniaa ohjaaja Aaltoselle. "Nukkekauppias ja kaunis Lilith" (1955) jää ilmeisesti vain oivaltavan rinnastuksen varaan filkan lopussa, mutta mielestäni "Ihmiset suviyössä" (1948) on tämän elokuvan metateksti. Juuri Martti Katajisto, suomalaisen filmin nätti poika, oli aikoinaan oikea henkilö heiluttamaan maaseutuidyllimme kuvastoa, rillumareihomona, jonka tunnonarkuus omasta miehisyydestään heitti syvän varjon elokuvan muiden ah niin varmojen sukupuoli-identiteettien ylle. "Isä meidän"-elokuvan vanhus voisi aivan hyvin olla dementian kiusaama Nokia tuosta Sillanpään kertomuksesta, mies, joka on siirtänyt ongelmalliseksi koetun miehisyytensä perintönä pojalleen. "Isä meidän"-elokuvassa trauman pohja on koetussa sodassa, "Ihmiset suviyössä"-elokuvassa/kirjassa taustalla on kaupungin biologisesti kaoottinen ilmapiiri (siis Sillanpään sairaassa determinismissä). Molemmissa ahdistuksen juuret ovat maaseutuidyllin ulkopuolella, mutta "Isä meidän" kätkee ne visummin. Syytös: Entä sitten Hannu Kivioja? Hän osaa näytellä tasan kahta ilmettä kuten Clint Eastwood: kovaa vihaa ja helpotusta. Miksei näin monia mahdollisuuksia antavaan rooliin ole hommattu _luonne_näyttelijää? Puolustus: Noitaympyrät-ohjelman haastattelussa Aaltonen sanoi, että Katajisto ja Kivioja olivat hänelle tuttuja näyttelijöitä. Ohjaaja on voinut keskittyä tällaisten näyttelijöiden kanssa siihen mikä elokuvan dramatiikassa on olennaisinta: miten kuvat tekevät kertomuksen. Tässä taidossa leffan alkupuoli kävisi vaikka oppimateriaaliksi elokuva-alan opetukseen. Taitavin leffa osaa tehdä kuvista kertomusta niin, että näemme miten yksi henkilö suhtautuu ympäristöstään löytämiin merkkeihin muista ihmisistä, ja tältä pohjalta elokuva rakentaa mieliimme selitystä henkilöistään ja tulevasta kertomuksesta. Sitä paitsi ei pidä unohtaa Matti Onnismaata, joka nuoren isän esittäjänä vie suomalaisen miehen kirves & perhe -kuvaston ännänteen potenssiin; kauhu kulkee henkseleissä... Syytös: Joko Anssi Mänttäri on kokonaan unohdettu? Hänhän yritti tällaisia samanlaisia pieniä elokuvadraamoja ihmiselämän ydinhetkistä ja kääntää ne luontaisella humanismillaan hymyileviksi tarinoiksi. Puolustus: Yritti kyllä ja joskus onnistuikin. Mutta mitä Mänttärin leffoista jäi muuta kuin myötäkarvaan silitetyn siisti olo? Totta kai ne ovat olleet erittäin tärkeitä pienten peilien paikkoina meille suomalaisille, mutta Mänttärin elokuvien psykologia oli pelkästään ahdistuksen hetkittäistä kuvaa. Kertomuksen sisältö ei juurikaan korreloinut valittuun muotoon, vaan muoto oli aina sama; ihan kuin suomalaisuus olisi jokin turvallinen jatkosarja. Syytös: Eikö Aaltonen sanonut kaiken saman jo edellisessä elokuvassaan "Tuhlaajapoika"? Eikö maailma ole muuta kuin isien rikoksia ja poikien selityksiä? Puolustus: On toki, tosin Aaltosen filmi ainoastaan viittaa muuhun. Mutta elokuvia isien rikosten ulkopuolelta ei ole kovin montaa, sillä sellaiset elokuvat ovat unia todellisesta vapaudesta, vapaudesta ideologioiden ulkopuolella, ja sellaiset unet tulevat mahdollisiksi vain tien päällä tai erikoisen hyvin motivoidussa yhteiskunnan marginaalissa. Näitä elokuvia mahtuu ehkä vain muuttama per sukupolvi. Meidän polvessa sellaisia ovat Paljakan "Sadetanssi" tai Kaurismäen "Arvottomat". Syytös: Kaiken kohtuuden nimissä "Isä meidän"-elokuvaa ei kuitenkaan voi suositella kelle tahansa. Se ei ole niin suuri ja käänteentekevä elokuva suomifilkkojen historiassa kuin Noitaympyrät ja Hesarin Fränti antavat ymmärtää. Puolustus: Ei tietenkään - vaan eihän sen tarvitsekaan. Toivoisinkin, että juuri tällaisia tasan tarkkaan aiheensa mittaisia leffoja tehtäisiin lisää. Aaltoselle itselleen se tulee olemaan vaikeaa, koska hän on nyt käyttänyt isä-poika - tematiikasta laarin tyhjäksi. Mutta jos Aaltonen tekee yhtä tarkkaa työtä kuvankäytön kanssa kuin nyt, osaa edelleen seurata henkilöitään yhtä etäältä, niin hän voisi olla leffamaakari joka kertoo suomalaisesta luonteesta vielä paljon muutakin kuin väkivaltaisen ahdistuksen. Ajatus tällaisesta tarkkuudesta tämän päivän kaupunkilaisessa lama- Suomessa tuntuu huikealta: miten alemman semiosiksen merkeillä vakiinnutetaan ylemmän semiosiksen merkityksiä, miten yksilöiden valtasuhteet ovat analogiassa luokkasuhteisiin, tämä kaikki on näytettävissä elokuvan keinoin tuoreemmin ja suorasukaisemmin kuin aikamme kirjallisuus pystyy. Syytös: Jaa että lisää elokuvia maan isien virheistä? Kuulostaa kamalalta symbolikalustolta; esimnerkiksi elokuva miehestä joka päättää tappaa Iiro Viinasen tai jotain muuta kylähullua... Puolustus: Isä on viimeinen passiivi sankari, the last passive hero. Uskoakseni mielenkiintoisemmat elokuvat tullaan tekemään siitä miten iiro viinasten kaltaiset isät kokevat alaistensa maailmantuskan. On luonnollista, että suuri suomalainen syytös hakee ensin iskuvoimansa maaseudun kadotuksesta, symbolisen kansankodin menetyksestä, kuten "Isä meidän", ja lähtee sitten kaupunkeihin. Vartokaamme. -- mg "enoni on toista maata" soikkeli Soikkelin elokuva-arkisto