============================================================= Lyhyesti: "Jäähyväiset jalkavaimolle" kertoo kahden kiinalaisen näyttelijän intensiivisestä, veljeyttä likeisem- mästä mutta homoseksuaalista rakkautta rituaalisemmasta ystävyydestä. Pojat kasvavat teatteriakatemiassa valmiita rooleja varten, heidät muokataan fyysisesti ja henkisesti yhtä ainoaa elämäntyöksi kertyvää näytelmää varten. Ulkoisen maailman vaatimukset heidän suhteestaan ja näytelmästään muuttuvat Kiinan historian vaihteluissa 1920-luvulta 1970- luvulle. Elokuvan visuaalisuus on monin paikoin hyytävän kaunista, silmän tottumalle vierasta, koska filmi näyttää tulevan toimeen aivan omalla symboliikallaan tarinan sisällöstä käsin; muutamat skenaariot ovat kuin itsenäisesti hengittäviä, elokuvaan luonnostaan syntyneitä maisemia, estetiikan dinosauruksia. "Jäähyväiset jalkavaimolle" on erittäin suositeltava elokuva niillekin, jotka eivät ole uskaltautuneet aiempiin kiinalaisiin elokuviin eeppisen jähmeyden pelossa. ============================================================= "Jäähyväiset jalkavaimolle" on kuvaspektaakkelina silmiä hivelevä kompromissi itämaisen sommittelun ja länsimaisen visiotuhlailun välillä. Mielenkiintoista kyllä, elokuvan tarinassa huomio on juuri draaman ja näyttelijöiden roolien muutoksessa. Vaikka tapahtumapaikkana on Peking Opera vuosina 1925-1977, voi kertomusta katsella suhteessa länsimaisen draaman muutokseen. Ohjaaja Chen Kaigea on kiitetty siirtymisestä allegoriasta "aitoon" realismiin, mutta "Jäähyväiset jalkavaimolle" on oikeastaan suurin mahdollinen allegoria: sivilisaation sykli kollektiivisen ja individualistisen ihanteiden vaihtelussa. Jo leffan alkuosa, sormikastraatio ja näyttelijäoppilaiden fyysinen muokkaaminen, tekevät selväksi miten halvalla yksilöys pakotetaan kollektiivin unien mittoihin. Kuitenkin leffan tarina on raivoisan toiveikas, että yksittäinen ihminen voi voittaa elämän mitaksi annetun roolinsa ja käyttää sen hyödyksi omalla tavallaan. Näytelmä, jota Dieyi ja Xialou esittävät eri aikakausien hallitsijoille ja mesenaateille, on unelma, jossa hallitsijat haluavat nähdä alemman uhrautumassa ylempänsä tähden. Näyttämön ulkopuolella Dieyin ja Xialoun suhde näyttää miten keskinäinen lojaalisuus on mahtavampi voima kuin mitkään sosiaaliset roolit, mukaanlukien sukupuoliset. Tähän nähden elokuvan kaksimielinen lopetus on aika hämmentävä temppu. "Jäähyväiset jalkavaimolle" on kiinalainen "Jules ja Jim", ja sellaisena aika kinkkinen elokuva. Ilmeisesti homososiaalisen kiintymyksen syvälliseen käsittelemiseen tarvitaan ranskalaista elokuvaintohimoa, jossa sukupuolinen riemu on alisteinen kertomisen ilolle - tai sitten kiinalaista (?), melodraamallista moralisointia hylkivää uskollisuutta klassisille esikuville; tiedä sitten millainen on Mazurskyn amerikkalainen versio asetelmasta ("Willie and Phil", 1980). Halun (ei koomisen eikä traagisen) kolmion täydentävä ilotyttö Juxian on oikeastaan näyttelijä hänkin ja vain oman esiintymistraditionsa jatkaja. Bordelli esittäytyy teatterin kaltaisena suurena näyttämönä, jossa Xialou käy näyttelemässä machorooliaan. Elokuvan aloitus tuokin päähenkilönsä kuin ujostellen valkokankaalle: he ovat vierailijoita toisesta traditiosta, johdattamassa keskelle väkijoukkojen vierasta rapsodiaa. Oikeastaan tämä väkijoukkojen muuttuminen on varsinainen (kiinalainen) kertomus, johon nähden (ulkonäöltään muuttumattomat, vanhentumattomat) päähenkilöt ovat katsojien edustajia ja todistajia. Kuvien täyttäminen kankain, seinin ja maskein korostaa elävän näyttämön tunnelmaa. Ehkä tästä syntyy leffan omituinen tunnelma itsestään syntyvästä esteettisestä. -- mg "sisko ei päässyt pyrotekniikalle töihin" soikkeli Soikkelin elokuva-arkisto