======================================================== Lyhyesti: "Jeanne d'Arc" on suureellinen henkilökuva Ranskan kansallissankarista ja pyhimyksestä. Hienoja taistelukohtauksia ja koreaa ajankuvaa 1400-luvulta, mutta ylipitkä draamaksi ja liian psykologisoitu spektaakkeliksi. ======================================================== "Jeanne d'Arc" on paraatiesimerkki elokuvasta, jossa ammattitaito ja megatuotanto löytävät toisensa takuuvarman tarinan äärellä. Mitään taidelajille ominaista tulkintaa ei tarvita, riittää kun seurataan historian valmista käsikirjoitusta ja modernisoidaan vähän henkilöitä korostamalla heidän kykyään ymmärtää yli oman aikansa. "Jeanne d'Arc" on siisti, mutta hengetön elokuva, niin spirituaalisella asialla kuin se onkin kuvatessaan rahan & aseiden & uskonnon barbaarisia vaikutuksia eurooppalaiseen ihmisluonteeseen. Yhdessä kohtaa elokuva summaa sodan vaikutuksia niin tuntuvasti, että leffassa väistämättä näkee yhteyksiä meidän aikamme Eurooppaan; kansalliset ristiriidat brittien ja ranskalaisten välillä sen sijaan yksinkertaistavat muuten kiinnostavaa poliittista asetelmaa. Jos "Jeanne d'Arc" ei olisi tunnin verran ylipitkä, siitä jäisi mietteliäs ja hurja tunnelma - nyt se pitkittää uskonnon ja maallisen vallan kamppailua allegoriseksi oikeusdraamaksi, jossa pääosan esittäjä Milla Jovovich ei ole lainkaan omillaan. Kirkon keinoin jaettua oikeutta ei tee yhtään kiinnostavammaksi se, että katsoja hyvin tietää miten lämpimästi Jeannelle lopulta kävikään. Tosin tässä amerikkalais-ranskalaisessa tuotannossa syyllisyys vieritetään viime kädessä brittien, eikä niinkään kirkon vastuulle... Leffan kiinnostavimmat näyttelijät, Faye Dunaway ja John Malkovich, hukataan saman tien kun toiminnallinen osa elokuvaa on ohitse; katsoja odottaisi sen kuningasdraaman vasta huipentuvan taistelujen päälle. Etenkin Malkovich tekee Ranskan kruunuprinssinä yhden nokkelimmista rooleistaan, jota seuratessa saa hihittää repliikki repliikiltä. Dunaway on anoppihallitsijan arkkityyppi, pystyynrypistetty noita, joka hallitsee hämähäkin tavoin muiden taustalla. Dustin Hoffman vierailee moniselitteisessä, psykiatrin pestiä harjoittavan demonin roolissa, eikä lainkaan hassummin hänkään; hahmon tarkoitus vain jää avoimeksi, koska lopulta elokuva tekee Jeannen vakaumuksesta pelkästään hänen uskonsa ja epäuskonsa sisäisen asian. Mistä oppimaton paimentyttö oli saanut omatuntonsa kuvajaiseksi sellaisen jedi-rabbia muistuttavan mentorin? Elokuva alkaa huolestuttavasti "Sound of Musicin" maisemakuvin, ja latteuksia se sisältää myöhemminkin. Ohjaaja Luc Bessonin ex-vaimo Jovovich on heikoimmillaan tasan sen näköinen kuin Playboyn keskiaukeamalta karannut blondi sarkapaidassa; parhaimmillaan hän kyllä sitten loistaakin keskellä taistelua asialleen omistautuneena, historialliseen spektaakkeliin sopivassa hurmoksessa. Taistelukohtauksissa on samaa joukkoraivoa kuin "Braveheartin" tehokkaimmissa kahakoissa, nyt erityistä kiinnostusta on osoitettu piiritys- ja valloituskalustoon. Ranskalaisten englanninkielinen replikointi tai teräksen vaivaton heiluttelu unohtuvat sen ohella, että resursseissa on kokoa ja näköä. Haarniskaan purkitettu tankkityttö ja hänen toisiaan täydentävät kenraalinsa olisivat riittävä aihe puolentoista tunnin elokuvalle sodan ja uskonnon moraalista, mutta käsikirjoitukseen omiaan sorkkineelle Luc Bessonille tärkeämpää on ollut nostaa esille ihminen pyhimyksenä; etenkin kun roolissa kukoistaa nuori vaimo. Besson ei ole sentään laatinut Jojolleen mitään sinisen laguunin roolia, veripalttuosasto on K-20 ja paljasta pintaa naftisti K-10, mutta jotkut kohtaukset kuuluisivat ennemmin ex- perhealbumiin kuin elokuvaan. Toivoa sopii, että Besson palaisi sarjakuviensa pariin tai luontofilmeihin! Teatteriin mennessä kirosin, että Kinopalatsi on tunkenut spektaakkelin pieneen saliin ja laittanut isoon saliin suomalaista juppipornoa. No, voisihan tämän katsoa videoltakin. Bessonin kaikissa aiemmissa elokuvissa on enemmän sisäisen ja ulkoisen avaruuden tuntua kuin tässä hovin ja muurien varjossa tempoilevassa tarinassa. Ei kaikkien leffojen tarvitse olla kuin "Braveheart" tai "13. soturi", mutta jos ottaa rinnalle yhdenkin kelan Kurosawan Shakespeare-mukaelmia, niin tajuaa mitä kaikkea tällaisesta elokuvasta jää puuttumaan. Tai mitä kaikkea 1400-luvun Ranskasta olisi voinut sanoa. Mikäli olen oikein ymmärtänyt, myös Pariisin yliopistoväellä oli osuutensa Jeanne d'Arcin tuomioon. Suomalaisten varhaisia opintomatkoja tutkineessa väitöskirjassa esimerkiksi todettiin, että muutama vuosi polttotuomion jälkeen Pariisin yliopiston rehtoriksi valittiin suomalainen oppinut. Voi siis kuvitella, miten monikansallinen sotku Eurooppa oli satavuotisen sodan jaloissa. Tästä vyyhdestä Besson kuitenkin poimii vain muutaman valtasäikeen ja sotkeutuu muissa osaamatta rakentaa valtakuntadraamaa sen pidemmälle kuin Shakespearen kuningasnäytelmiä jäljitellen saa aikaiseksi. -- M.G. Soikkeli Helsingissä 7.2.2000 Soikkelin elokuva-arkisto