============================================================ Lyhyesti: "Joki" ilahduttaa erilaisuudellaan: suomalainen elokuva jossa karheatkin tarinat tulevat kuin itsestään, lopullista surua ja hävytöntä iloa kuvataan vapautuneesti. Tärkeä ja kestävä leffa, sisarteos Aaltosen "Maalle", mutta vain osiensa summana; ei ulkomaisten verrokkien tasoa. ============================================================ Kaksi poikaa fillaroi kesäisellä sillalla, katselevat kiikarilla joen pientareita ja juttelevat tekemisistään. Äkkiä toinen huomaa nuoren naisen kahlaavan jokeen vauva sylissään. Kuvat rytmittyvät psykologisen ajankulun mukaan, tarinat alkavat vyörymään auki kuin naruista koottu kerä - ja poikien äänet dubbautuvat etualalle kuin Pikkukakkosesta luiskahtanutta pertsa&kilua. Vaikka "Joki"-elokuvan (2001) ensimmäinen kohtaus on hävyttömän kylmä ja keinotekoinen startti, se on kuudessa tarinassa vain se heikoin lenkki, jonka kömpelö, harrastajat teatterin tavoin pinnistelemään pakottava näytteleminen tulee perustelluksi aivan leffan lopussa, kun tarinoita keritään taas yhteen. Nimittäin, jos ensimmäinenkin kohtaus ajatellaan maailmasta irtaantuneen hukuttautujan kautta fokusoituvaksi, on likimai perusteltua, että äänet ovat alusta alkaen aivan eri maailmaa kuin se joenvarsi, kynnys, jonka tyttö ylittää. Likimai. Elokuvan loppuun mennessä filkasta on nimittäin alkanut pitää siinä määrin, että sille antaa paljon anteeksi, jopa tuotannolliset mokaukset. Muutenhan leffaan käytetyt amatöörit hoitavat osansa ihan kiitettävästi, jopa niin vereslihalla, että teatterista poistuessa alkaa näkemään, miten kauniita suomalaiset ovat tavanomaisuudessaan, ja paikallisjunassa cola-aivoisten hölötys alkaa kuulostaa ammattinäyttelijöiden dialogilta. Mikä suomalainen leffa on viimeksi kyennyt moiseen realismiin? Sillä kuinkas teet elävää kuvaa kansasta, jossa itäinen mitääntekemättömyys yhdistyy läntiseen mitäänsanomattomuuteen, oblomovilainen lempeys kristilliseen karjamoraaliin? Ehkei muuten kuin asettelemalle näitä tarpeeksi rinnakkain, kuuden tarinan kautta kolmisenkymmentä henkeä ja tietysti kehdosta hautaan, ja vähän ennen kehtoakin (sillä elämä alkaa keksityksi tulemisen kiimasta ja sen suomasta ilosta, jopa Suomessa). Ja virtaahan se jokikin kaiken keskellä, tuo leivän kaupungille, Äänekoskelle. Ensimmäinen tarina on se viimeinenkin, toinen rakkaudesta miesten välillä, kolmas perhejuhlasta, neljäs seksistä ja rakkaudesta, viides petoksesta ja kuudes kuolemasta. "Joki" on dramaturgien takuutyötä, keskittymistä tarinoihin, kun vielä 80-luvulla tällainen elokuva olisi keskitetty kaupungin tai suvun ympärille, tehty Äänekoski-antologiaa. Tarinoiden ajallinen rytmitys tunnin sisälle ja pienten välikohtausten limittyminen toisiinsa ei vaadi tietenkään mitään ihmeellistä kokonaisnäkemystä, riittää kun on ruutupaperia ja että katsojat ilahtuvat kun leffa vetoaa heidän muistiinsa: ahaa, tuossa se tuli jo ensi kertaa filmiin tuo hahmo. Ainoa mistä filmiä voisi moittia sen kolhon aloituksen lisäksi, ovat naisdramaturgien naisille kirjoittamat niukemmat ja perinteisemmät hahmot: kelpaa heikoksi äidiksi tai vanhukseksi tahi sitten pirtsakaksi pinkkitytöksi. Nuo kaksi jälkimmäistä hahmoa tehdään kyllä "Joessa" antaumuksella. Kiimakuurinsa voimistamaa pizzatarjoilijaa esittävän Liisa Vuoren energia riittäisi täyttämään kokoillan elokuvan, Elina Hoffrén hyvästelevänä apteekkarskana taas on parhaimmillaan tällaisessa pienessä tärisyttävässä tunnelmapalassa. Miesnäyttelijöistä muistettavin on Juha Kukkonen, vaikka hän ei näytä muuta tapaa osaavan työhönsä kuin ylinäyttelemisen; kodittoman keikkamuusikon taivalta olisi sitäkin seurannut pidempäänkin. Vaan voihan olla että Jarmo Lampelan kohdettaan tunnusteleva ohjaus sopii vain lyhyttempoiseen, sirpaleiseen kerrontaan, jossa äänetkin on pakko miksata etualalle, jotta katsoja pysyisi tiiviisti mukana. Ja jotain taikaa Lampelan henkilöohjauksessakin voi olla, että hän saa jotain hienokseltaan erikoista irti niin harrastajista kuin ammattinäyttelijöiden pienistäkin vierailuista; esim. Ahti Jokisen totoavasta isähahmosta. Tavanomaisuuteen kompastuu sekä poikarakkauden kuvaus että aviopetoksen käsittely, mutta niissäkin on yritystä löytää tarinan erityisyys, dramaturgin kädenjälki joka puolet pidemmässä elokuvassa olisi päässyt paremmin oikeuksiin. Ihan kaikkea ei ole uskallettu, ihan kaikkeen ei ole rahaakaan, tietysti. "Sairaan kaunis" oli niin omalle yleisölleen suunnattu, että jätti ainakin minut täysin kylmäksi, "Rakastin epätoivoista naista" taas lopsahti siihen että pelkällä improvisaatiolla ei päästy kuin alkuun kohti 3kymppisten elämänmenoa; tällä kertaa Lampea löytää niin monta niin kaunista elämäntarinaa pienestäkin kaupungista, että hänen voi perustellusti sanoa tehneen suuren palveluksen Suomelle ja eritoten Äänekoskelle. Ehkäpä varhaiset Kaurismäet ovat viimeksi kyenneet näin omanlaiseensa realismiin, ja silloin olisin valmis allekirjoittamaan senkin lausunnon, että "Joki" on yksi parhaita suomalaisia elokuvia 20 vuoteen. Se ei ole mikään 'suuri' elokuva, ei mitään niin rakenteellisesti rikasta kuin jokin "Magnolia" tai niin lajityyppejä riipivää kuin "Onni" - mutta varmasti kestävä: lavea kuva suomalaisista, aseteltuna pikkukaupungin näyttämölle. "Joki" todistaa Veikko Aaltosen "Maan" ohella, että puheet suomalaisen elokuvan noususta koskevat myös laatua eikä vain määrää. -- M.G. Soikkeli Helsingissä 14.9.2001 Soikkelin elokuva-arkisto