Juoksuhaudantie (2004) ====================== Nykypäivän miehellä on varaa valita, millaista maskuliinisuuden mallia hän tavoittelee. Siinä piileekin miehen kriisi, ainakin Suomessa. Roolimalleja on niin paljon, ettei mies tiedä, mihin niistä luottaa. Isoisän sukupolven sotasankarit edustavat mennyttä maailmaa, mutta nuoren sukupolven työpaikalle ja urheiluseuroihin keskittyvä, joukkuepelaajaa arvostava menestyvän miehen malli ei sekään sovi kaikille. Helpoin tapa testata miehen valtaa on verrata sitä naisten saavuttamiin asemiin yhteiskunnassa. Sukupuolten välinen sota on yhtä käyttökelpoinen vertauskuva kuin sukupolvien välinen kamppailu, myytti siitä, että pojat lunastaisivat isiensä vallan biologian sanelemalla johdonmukaisuudella. Kirjailija Kari Hotakainen otti kirjassaan myyttisen asetelman vakavaan käsittelyyn, vaikka kuvasikin miehiä karikatyyreinä. Hotakaisen romaani Juoksuhaudantie (2002) oli tarina miehestä, Matti Virtasesta, joka oli jäänyt "naisten vapautussodassa" kotiin kuin juoksuhautaan. Kesällä 2004 sai Kari Hotakaisen ensi-iltansa romaanin pohjautuva, Veikko Aaltonen ohjaama elokuva Juoksuhaudantie. Vaikka Hotakaisen kirja on ollut suunnattoman suosittu, elokuvasta ei kuitenkaan tullut samanlaista ilmiötä, johon nähden olisi puhuttu aikamme moraalista tai miehen rooleista. Romaanin Matti Virtanen on nimenomaan kirjallisesti rakennettu tyyppi. Hän puhuu elämästä niin kuin se olisi pelkkää asumista. Kun Virtasen monologia kuullaan elokuvassa vähäisessä määrin, elokuva joutuu antamaan hahmolle muita, ulkoiseen olemukseen perustuvia piirteitä. Elokuvan kunniaksi on sanottava, että siinä Matti Virtasesta ei tehdä minkäänlaista sankarihahmoa. Vaimon lyöminen ja naapureiden vakoileminen esitetään vielä synkemmässä sävyssä kuin kirjassa. Keskustelua kirjan - ja sittemmin elokuvaversion - todenmukaisuudesta lisäsi se, että kirja sijoittui katuja myöten tunnistettaviin paikkoihin Helsingissä. Asumisen kalleus Helsingissä on toiminut ensisijaisena mittarina sille, kuinka kallista eläminen on ylipäänsä Suomessa; asumiskustannukset vievät keskimäärin kolmanneksen suomalaisten menoista. Miesten (psykologis-sosiaaliselle) kriisille annettiin kunniakkaat ja myyttiset mittasuhteet kun se voitiin rinnastaa suomalaisuuden (taloudellis-sosiaaliseen) kriisiin. Toisaalta vaisuksi jäänyt filmiversio osoittaa sen, miten myyttinen mieshahmo, sellainen kuin Virtanen, perustuu uskomukseen toisiaan täydentävistä ja toisilleen vastakkaisista sukupuolirooleista. Tällaisille yleistyksiin pohjautuville uskomuksille ei voi antaa kuvallista ilmaisua, koska filmillä henkilöt kiinnittyvät aikaansa ja ikäluokkaansa kadottaen kirjan tarjoaman ambivalenssin. Elokuvaan on tehty myös eräs ratkaiseva lisäys, filmikerronan katkaisevia "mainosjaksoja". Niitä voi pitää vaikkapa Matti Virtasen sisäisen elämän kuvauksena, mutta myös yleisemmin kannanottoina juuri mainoksissa kärjistyviin stereotyyppisiin käsityksiin sukupuolirooleista. Romaanin alussa Matti Virtanen muistuttaa mainoksista tuttua "feminisoitua miestä", joka on herkkä ymmärtämään kodin ja intimiteetin alueen asioita. Patriarkaalisen vallan ja kapitalistisen työnjaon kysymyksiin ei pureuduta. Virtasen vaimo on väsynyt omasta työstään ja muuttaa asumaan ystävättärensä luokse, mutta molemmat naiset kuvataan erillään yhteiskunnasta. Koska mainosten kieli rakentuu hyvinkin (länsimaiden) universaaleille myyteille, elokuvan mattivirtanen voi olla Suomen ulkopuolella hahmona tunnistettavampi kuin romaanin päähenkilö. Toisaalta rintamamiestalo, jota Matti Virtanen tavoittelee, on niin suomalainen ilmiö, eräänlainen "luonnollista" maskuliinisuutta taltioiva ulkoilmamuseo, että sen merkitys ei täysin avaudu ulkomaalaiselle katsojalle tai lukijalle. Jo etukäteen minua ärsytti näyttelijävalinta, aviopari Eero Aho & Tiina Lymi pääosissa kierrättämässä valkokankaalle ne samat vakioroolit, joita he toistavat KOM-teatterin näytelmissä. Ne jotka eivät ole heitä näissä vakiorooleissa nähneet, saattavat pitää siitä energiasta heidän välillään, niin vähän kuin sitä filmillä nähdäänkin. KOM-teatterin esityksiä kokeneille taas hahmot (ja näyttelijät) tuntuvat pelkästään kiusallisen tutuilta ja persoonattomilta. Lisäksi KOMin sisäsiististä yhteiskuntakritiikistä voisi sanoa samat sanat kuin KOMin edelliskeväisestä näytelmästä "Tarpeettomia ihmisiä". Tästä lisää:
http://www.hum.utu.fi/kkirjallisuus/poikki/katsomo1.htm -- M.G. Soikkeli Turussa 6.9.2004 Soikkelin elokuva-arkisto