=============================================================== Lyhyesti: "Jutun loppu" on Neil Jordanin laiskahko ja kuivakas tulkinta Graham Greenen klassikosta. Kolmiodraamassa bylsitään ilman intohimoa, henkistytään ilman spirituaalista näkemystä, ja eletään sota-ajan Lontoossa jännittävästi kuin museossa. Poikkeuksellisen tylsät näyttelijävalinnat. =============================================================== Graham Greenen mestarillisuudesta kirjailijana kertoo paljon se, että hänen teostensa filmatisoinnit ovat epäonnistuneet kerta toisensa jälkeen. Greene käsitteli romaaniensa aiheita myös draamoissa, mutta niihin nykypäivän elokuvantekijät eivät ole tarttuneet yhtä hanakasti etsiessään viimeisiä Suuria Kertomuksia, tarinoita joissa inhimillinen sattuma ja jumalallinen kohtalo kohtaisivat paradoksaalisen tehokkaasti, tarinoita joissa yhdistyisi historiallinen ajanjakso ja moderni ihmisluonne. Vai olisiko vika vain meidän aikakaudessamme? Eräänä yllykkeenä Greene-tulkintojen tekemiselle lienee elokuvataiteen klassikko, Carol Reedin ohjaama "Kolmas mies" (1949), jossa Greenelle ominainen huumori ja tragiikka yhdistettiin ainutlaatuisella tavalla; oltiin tarpeeksi lähellä maailmansodan tunnelmia, toisaalta jo kylmän sodan alaisuudessa. "Jutun loppu" -romaani (1951) oli Greenen kirkastunein teos, se jossa balladimainen romanssi ja uskonnolliset kysymykset yhdistyvät lempeän ironisesti Greenelle läheiseen epäilyn ja vakoilun maailmaan. Kirjan elämäkerrallisuus voi toki olla eräs syy sille, että hullunrohkea romanssi pitää sisällään niin vahvan latauksen aikakautta ja intimiteettiä. "Jutun loppu" -elokuva ("The End of the Affair, 1999) on ohjaaja Neil Jordanin käsikirjoituksen näköinen ja kuuloinen; Greene ei ehkä teostaan enää tunnustaisi, kuten Anna Makkonen on todistellut Kritiikin uutiset -lehdessä (4/2000). Romanssina Jordanin lefffa on aivan yhtä epäonnistunut sovitus kuin John McKenzien "Kunniakonsuli" ("Beyond the limit", 1983), jossa Richard Gere yritettiin mahduttaa samaan elokuvaan Michael Cainen kanssa. "Kunniakonsuli" tosin tehosi edes seksikkyydessään. "Jutun lopussa" bylsiminenkin näyttää brittiläiseltä iltavoimistelulta. Pisimpänä miinuksena "Jutun lopun" löperyyteen ei ole tarinan ja hahmojen kutistaminen, vaan kamalat näyttelijävalinnat. Julianne Moore on kylmä ja lihaisa, ei kuuma ja henkistynyt kuten romaanin Sarah; Ralph Fiennes kirjailija-kertojaa edustavana rakastajana puolestaan niin kulunut pärstä että hän ei kelpaisi kuin tauluksi taustalle. Stephen Rea lammasmaisena aisankannattajana on kyllä herkistynyt roolityö, mutta ohjaajaa kiinnostaa tällä kertaa enemmän näyttävyys kuin henkilöiden koskettavuus. Jos siis liikutuit "Crying game" -filmin (1992) inhimillisyydestä tai huvituit "Pikku teurastaja" -filmin (1997) hävyttömyydestä, "Jutun loppu" on niihin nähden silkkaa matkamuistokipsiä. Jostain syystä tällaisten historiallisten romanssien kohdalla jotkut kriitikot hukkaavat arvostelukykynsä, kunhan aikakausi on taltioitu asiallisesti. Yhtä lailla Helena Yläsen kuin Tarmo Poussun hyminät tästä elokuvasta lupasivat liikaa leffan teatterikierroksella. Videolla tämän filmi tuli lainatuksi komiteapäätöksenä, kun mikään Greene-tulkinta ei kuitenkaan jätä käyttämättä kirjailijan aforistisia kommentteja. Näin kehnoksi leffaa ei kuitenkaan olisi uskonut, ollakseen Neil Jordanin tekemä. -- M.G. Soikkeli Videolla 22.1.2001 Soikkelin elokuva-arkisto