========================================================= Lyhyesti: "Kaikki äidistäni" on Almodovarin surullisin elokuva, jossa on toki räävittömät hetkensä ja hahmonsa. Pieni pettymys se on tarinana yhtenäisen "Lihan värinän" jälkeen tarjoten vain paloittain toisiaan täydentäviä kuva- elmia äitiyden tavoista. Huimia transuja, hieno musaraita. ========================================================= Tiesin kyllä etukäteen, että "Kaikki äidistäni" (1999) on ohjaaja Almodovarille henkilökohtaisempi ja siksi, todennäköisesti, päättäväisesti pateettisempi elokuva kuin hänen aiemmat työnsä. Ylipäänsä katsojan kannattaa juosta karkuun siinä vaiheessa, kun elokuvan kaltaista kollektiivityötä kiitetään ohjaajan kokemusten välittämisestä, sillä henkilökohtaisuus merkitsee aina ohjaajan ylenpalttista ihastumista hahmoihinsa. Tällainen on myös "Kaikki äidistäni". Vaikka Pedro Almodovarin elokuvista osaa odottaa niitä arkisimmin friikkejä naisia ja miehiä, multi- ja transseksuaalisia symppiksiä, niin tässä leffassa Almodovar kertoo entistä kepeämmin katuojasta kuuluisuuteen -menestystarinoita. Tällä kertaa Almodovarin parodia on siis liiaksi kohteensa makuista mukaelmaa Hollywoodin fiktiivisistä tähtitarinoista. Toisaalta uudelle elokuvavuodelle kannattaa mennä tyylilajeja tunnustellen, ja Almodovar jos kuka yhdistelee elokuvassaan suruisinta iloa järkyttävästi tapetoituun hömppään. Tällä kertaa ongelmat ovat pikemminkin parisuhteiden jälkeisiä kuin niissä riuhtomista; keskeisenä elämän esittämisen paikkana on teatteri ja "Viettelysten vaunun" roolitus. Yhdelle teemalle omistautuminen ei ole - nimestä huolimatta - tässä leffassa yhtä raivoisaa kuin "Matadorissa", vaan äitiyden esitystapoja Almodovar on sijoittanut tarinansa eri vaiheisiin: biologista äitiyttä, rakkaudesta kehittyvää emoutta, toveruudesta kehittyvää äitiyttä, ja vieläpä madonnamaista äidillisyyttä. Mihin miestä oikein tarvitaankaan? heitetään kysymys, jos kuka tahansa miehistä osaa sujuvasti esittää niin naista kuin äitiäkin. Almodovarin elokuville tyypillisessä, dragin takaa virnuilevassa maailmassa penis on samanveroinen kommunikaation kappale kuin mikä tahansa muukin lahjaesine. Näyttelijänsä Almodovar näyttää valitsevan yhtä tarkalla sävytajulla kuin 60-80-lukulaisen värikirjon. Ja ketkä ovat kerran osoittautuneet camp-rooleihin sopiviksi, heitä voi kierrättää uudelleen juuri niiden hahmojen housuihin, jotka ovat tarinassakin suuria diivoja ja elämäntapataiteilijoita. Pienet tunnelmalliset tuokiot ja pitkät surulliset ilmeet jäävät tästä lefffasta päällimmäiseksi mieleen, mutta juuri elokuvan lopetus on helpointa makeaa ja pikaisesti sliipaistu ratkaisu, joka ei edellytä teatterin tunnelmaa ja jonka voi perustella vain aiheen henkilökohtaisuudella. Jep, tämän Almodovar-leffan voi katsoa yhtä hyvin videolta. -- M.G. Soikkeli Helsingissä 4.1.2000 Soikkelin elokuva-arkisto