======================================================================== Lyhyesti: "Kaikkiruokaiset ystäväni" on brittinäyttelijäin ykköstiimi taistelemassa söpöjen eläinten puolesta surkein kaadutaan kalsarit jalassa -vitsein. Komiikan teemapuistona on eläintarha: hevostelua, sikailua, siipeilyä, muttei kultakalain viisasta hymyä. Keskinkertainen. ======================================================================== Lapsilla ja elukoilla menee hyvin - valkokankaalla. Valaita pelastetaan, koirien kanssa yhdistetään perheitä, ja lemmikeillä on ihan oma etsivänsäkin. Menestys ei johdu siitä, että lapset ja muu pikkuväki olisi saatu treenattua entistä fiksummiksi näyttelijöiksi, tai edes siitä että kuvan jälkikäsittelyssä ne saataisiin näyttämään luonnollista nokkelammilta. Lapset ja muut neljällä raajalla kulkeva ruokakuppikunta menestyy entistä paremmin, etenkin toistensa kanssa samaan leffaan sotkettuina, koska realismin ja fantasian sallitaan sekoittua elokuvissa entistä monitahoisemmin. Ja tässä on tietysti osansa efektien loihtimalla melodraamallisella maailmalla, jossa dinosauruksetkin vaeltavat tiedepuistossa kiltisti kuin hampurilaisravinto- ketjussa. Oma käsitykseni helvetistä on teljetty tv-huone, jonka jättiruudulta on pakko katsella jotain Disney-studion kokoperheen hauvaleffaa rotuhurttia harrastavien kansalaisten keskellä. Juuri innokkaammin en odota muitakaan eläinkeskeisiä elokuvia - mutta kun "Kaikkiruokaisten ystävien" hoivaajiksi olivat lähteneet "Kala nimeltä Wanda" -leffan tekijät, niin pakkohan leffa oli nähdä; ja pettyä miltei yhtä paljon kuin osasi pelätä. "Kaikkiruokaiset ystäväni" ("Fierce animals", 1996) on ehkä naftisti videolääke synkkään syysiltaan, mutta täyttä elokuvalipun hintaa siitä ei kannata maksaa. Näyttelijä John Cleesen peribrittiläinen suorselkäisyys ja ohjauksen energisyys takaavat sentään sen, että katsoja ottaa uskoakseen tekijätiimin olevan kaiken aikaa tosissaan, välillä peräti innoissaan. Paljon kuitenkin puuttuu siitä Monty Python -vaikutteisesta rentoudesta, jolla "Kala nimeltä Wanda" (1988) hurmasi katsojia. Sympaattisten pikkuihmisten kohtaaminen suuren maailman röyhkimysten kanssa on väännetty liian osoittelevaksi moraliteetiksi, joka kaiken lisäksi falskaa "sanomallisuudessaan". Eikä Jamie Lee Curtis ole enää kauhuleffain timantilla hiottu hymyilevä kohtalotar, vaan vähän vaikeammin virnuileva ja pidemmälle rypyttynyt täti. Eikä Kevin Kline oikein tiedä pitäisikö hänen olla brittiläinen versio Jim Carreysta vai Steve Martinista, joten hänenkin kohkaamistaan on väliin surkea katsella. Vain John "I love zoo too" Cleese ja Michael "turboturpa" Palin ovat mukaisaa seurattavaa, sillä he ottavat sijansa valkokankaalla kuin varkain. "Kaikkiruokaiset ystäväni" ei siis ole leffa jokaiseen komedianälkään, vaan tylsimmillään Benny Hill -tasoista tissihuumoria ja Uuno Turhapuro -tasoisia juonenkäänteitä rikkaiden uunottamiseksi. Parasta leffassa ovat somat makiapinat ja nelisormimangustit, mutta ne olisivat hauskempia luontodokkarissa - samoin kuin Kevin Kline. -- ##################### "Monista syistä parittelu ################ M.G. Soikkeli eri fenotyyppien välillä Tanssi csmaso@uta.fi ei aina tapahdu sattuman- pieni transsi ##################### varaisesti." ################ Soikkelin elokuva-arkisto