"Kaksi päivää Pariisissa" ========================= Eletäänkin metkoja aikoja... kun näyttelijät siirtyvät yhä useammin ohjaajiksi kelvollisten auteurien puuttueessa tuottajan ja tuotantotiimin välistä. Ongelma ja sitä ratkaiseva ilmiö on ilmeisen amerikkalainen, mutta samaa takuuta alkavat tarjota ne eurooppalaiset näyttelijät, joilla on ollut pääsy jenkkifilmien rahoihin, siis jopa Julie Delpy, tuo ranskalainen femmeälykkö, joka ei ole vielä tähän mennessä onnistunut pilaamaan yhtäkään elokuvaa läsnäolollaan - mutta miltei onnistuu siinä omassa ohjauksessaan (ja tuotannossaan ja leikkauksessaan jne) "Kaksi päivää Pariisissa" (2007). "Kaksi päivää Pariisissa" on '30 ja risat' -sukupolven kaupunkidraama, jossa puhutaan PALJON peniksistä ja jossa on supersympaattisin kissa jota voit valkokankaalla nähdä - mutta myös paljon tylsiä vitsejä ja paljon parisuhdelöpinää: paikoin naistenlehtimonologia, paikoin oikeasti hauskaa ja näppärästi dialogiksi muokattua. Kokonaisuus on elokuvana kohtuullisen omaääninen, vaikka jenkkiformaatit tästä paistavat läpi, ja NIIN kritiikittömästi, että ihan hyvin voisi odottaa näkevänsä pieruhuumoria älykköromanttisen kohtauksen piristeenä. Siitä huolimatta, että tuotantotietojen mukaan filmi on tehty ranskalaisella ja saksalaisella rahalla. Miespääosaan eli amerikkalaisen poikafrendiuhrin asemaan on kiinnitetty Adam Goldberg, ilmeisesti köyhän ohjaajan versio Ben Stilleristä. Yleisölle helposti tajuttavia leffakonsepteja Delpy on hyödyntänyt paitsi oman uransa tähtihetkistä ("Rakkautta ennen aamua" ja "Rakkautta ennen auringonlaskua") myös tuhannesta woodyallen-filmistä, jossa kaksi huomiontarpeista neurootikkoa kilpailee oireidensa sofistikoituneisuudella. Delpyn oma hahmo, Marion, on suuria silmälaseja myöten Woody Allenin taiteilijahahmojen kaltainen. Ainoa ero on siinä, että Allen esittää mieluusti käsikirjoittajaa tai visioiltaan vinksahtanutta elokuvaohjaajaa, mutta Delpy tyytyy esittämään valokuvaajaa, jonka verkkokalvossa on reikiä. Jopa katsojalle uskoutuva kertojaääni on samanlainen, yhtä ylihelppo ratkaisu kuin Allenin filmeissä. Delpyn filmissä on kyllä sentään 'hetkensä', kuten tavataan sanoa indie-tekeleistä, joiden autenttisuutta Allen ei olisi koskaan osannut tavoittaa, siis todellisen taiteilijan suvereniteettia. Mutta jos Delpy aloittaa ohjaajauransa formaateilla ja konsepteilla niin luvassa on varmemmin amerikkalaistapaista rahoitusta kuin eurooppalaista laatuyleisöä. Siis sellaista kuin minä. -- M.G. Soikkeli DVD:ltä 26.5.2008 Soikkelin elokuva-arkisto