"Kätketty" (2005) ================= "Kätketty" on jännittävyydessään niin vastenmielinen ja outoudessaan niin ontto elokuva, ettei sitä voi suositella kuin elokuvataiteen askartelutehtävänä. Filmin jälkeen voi sommitella filmin irtopaloilta näyttäneistä kuvaelementeistä selityksiä sille, mitä hittoa tässä filmissä oikein tapahtui ja millaiseksi kommentaariksi ajastamme se oli tarkoitettu. Mikä oli "kätketty"? Vai pitäisikö elokuvan alkuperäinen nimi "Caché" ymmärtää ikään kuin tietokoneiden välimuistina? Tarinan juonta edistävät ja rytmittävät videopätkät voisi siten tulkita ikään kuin menneisyyden ja muistojen välitilaksi, josta ne putkahtavat mediatyöläisen perheeseen. Ei ole väliä kuka lopultakin teki nuo videopätkät, ne ovat vain osa samaa kudosta kuin se tarina jota seuraamme erään kameran putken lävitse. Michael Haneke kokeili samanlaista selittelemätöntä kerrontaa edellisessä filmissään "Suden aika" (2003). Tarina alkoi taustoja selittelemättä ja päättyi ikään kuin tyhjyyteen. Tällä kertaa Haneke ei vaivaudu muotoilemaan edes kauneudessaan monitulkintaista "ikään kuin" -sulkeumaa. Nyt sekä juoni että henkilöt jätetään tyhjän päälle, ja loppukohtaus suorastaan yllyttää tulkitsemaan monia mahdollisia tapoja tarinan jatkumiselle. Ne filmin irtopalat ovat seuraavat: 1. Televisiossa pyörivät uutiset Irakin ja Israelin tapahtumista, jotka sosiaalisen vieraantumisen ja etnisen torjunnan aihetodisteina liittävät yksittäisen ihmisen, muistoistaan kärsivän päähenkilön elämän 1960-lukuun. Nämä television aihetodisteet voisivat siis olla viitteitä siihen, miten media muuttuu representaatioista perheenjäseneksi ja perheenjäsenet mediaksi, mikäli yksittäiset ihmiset eivät pysty käsittelemään muistojensa merkitystä. Filmin nimi tarkoittaisikin siis "Tiedostamaton". Eurooppalaista psykolöpinää? Aivan varmasti. Semanttisesti ähkyvauraiden mannermaalaisten itseinhoa a la davidlynchaus? Valitettavasti. 2. Televisiossa pyörivät myös päähenkilön, kirjallisuusohjelmaa vetävän keski-ikäisen perheenisän ohjelmanumerot. Niissä viitataan eräässä kohtaa Rimbaud'n runojen sensurointiin. Ja juuri tämän kohdan päähenkilö valitsee editoitavaksi pois ja pyytää leikkaajaa hyppäämään suoraan siihen kohtaan kirjakeskustelua, jossa puhutaan homoudesta. Mitä tässä jää kätköön? Ajatus siitä, että jotain on pysyvästi poispyyhitty kirjallisuudesta. Ja kuten tiedämme ja näemme päähenkilöiden kodista, kirjat merkitsevät turvaa, koti on VUORATTU kirjoilla. Ainoat paikat joista kirjat puuttuvat ovat niitä joista ulkomaailma ja muistot lyövät lävitse: eteinen, keittiö, kolkko makuuhuone. Eurooppalaista metafiktiota? Ehkä sitäkin. Kulttuurin sisäiseen vuoropuheluun läpensä kyllästyneiden mannermaalaisten tulkinnallinen dieetti? Ehkä. Elokuva loppuu samalla tavoin kuvatuttuun kohtaukseen kuin "Pianonopettaja": taustalla olevan rakennuksen ja etualalla olevan tien väliin jää ihmisille hyvin kapea tila, jota kamera kuvaa suoraan edestä kaupunkitilan yksilöt hävittävää realismia korostaen. Kapeassa tilassa henkilöhahmoista tulee korostetusti pelkkiä kaksiulotteisia kuvia, heidän merkityksensä pelkistetään osasiksi filmin kudosta eikä hahmoilla ole enää tilaa liikkua muutoin kuin pakonomaisesti. Juliette Bincohe on vaihteeksi aivan erilaisessa roolissa kuin koskaan aiemmin, hieman tönkkönä kantapäitse taapertavana kotiäitinä. Ihan asiallisen hyvin tehty rooli, mutta miksi Binoche? Ja miksi Daniel Auteuil miespääosaan? Vain jotta katsoja vakuuttuisi filmin tärkeydestä? Jotta Ranskan kansan vieraantuminen vieraantumisestaan ei nousisi elokuvaa hallitsevaksi tunnelmaksi, kun katsojilla olisi jotain mitä seurata? Ehkä ei, mutta sellaisena tämä elokuva toimii ainakin Ranskan ulkopuolella, jossa nämä näyttelijät ovat ensisijaisesti loppuunkulutettuja tähtiä. Ranskalaisille tämä filmi varmaan näyttäytyy heidän kotoisimpien tähtiensä uudelleensovittamisena ja ranskalaisittain poliittisen kätkötajunnan käsittelynä pitkien symboliketjujen lävitse. Haneke sai tästä filmistä Cannesissa nimenomaan ohjaajan palkinnon: hänen NÄKEMYKSENSÄ - jota ranskalainen voi luulla itävaltalaisen vieraskoreilemattomaksi rohkeudeksi - se oli joka sai kiitosta. Binochen takia tätä elokuvaa voisi katsoa jopa jonkinlaisena antiteesina Kieslowskin "Siniselle": nyt lapsi pakotetaan kilpailemaan lapsuuteen säilövässä vedessä, nyt mies ajaa pakoon muistoja ja metafyysisen kosketusta, nyt musiikki on kadonnut maailmasta eikä rakkaudella ole sijaa kenenkään elämässä. Haneken provokatiivisesta puolesta saadaan kokea elokuvan loppupuolella yksi brutaali kohtaus, jonka vuoksi filmi sietäisi olla K-18. Jos olisin tiennyt sellaisen shokkiefektin tulevan, en olisi mennyt tätä elokuvaa katsomaan. Voin kyllä hyvin kuvitella, millaisin perustein Haneke on sen äärimmäisen hitaasti etenevään elokuvaansa valinnut - miten paljon se paljastaa päähenkilöstä tämän reaktioiden kylmyyden kautta, ja millaisia muistoja nostaa (paha Majdi viedään pois hänen kätkötajunnastaan...). Ja miksi kohtaus piti näyttää juuri siten kuin esitettiin? Koska kamera jonka putken läpi tarinaa seuraamme, on "kätketty" kamera, se ei voi valikoida mitä näyttää... Ai ei vai? No toisaalta seksuaalisuus loistaa poissaolollaan tässä filmissä, jos ajattelee sitä mitä voisimme odottaa näkevämme Haneken putken lävitse, ja totuus siitä mitä päähenkilö todella ajattelee ja tuntee (ja tekee joiden kohtausten välillä) niin ikään - mutta miksi väkivalta olisi se totuus joka väistämättömimmin joutuu kameran silmään? Ei mistään muista syistä kuin yleisön tarpeiden paisuttamiseksi Haneken seuraavia filmejä ja shokkiefektejä varten. Jos ohjaaja voi sortua tekemään jotain niin tympeää yleisölle syljeskelyä kuin "Funny Games" (1997), olisi parasta tyytyä näkemään loputkin ohjaajan filmeistä pelkästään vahingossa. Toki olen kiitollinen, että satuin joskus katsomaan "Pianonopettajan" (2001), mutta kenties senkin filmin ansiot ovat sittenkin enemmän alkuperäisessä romaanissa kuin Haneken näkemyksessä. -- M.G. Soikkeli Turussa 18.1.2006 Soikkelin elokuva-arkisto