============================================================= Lyhyesti: "Kloonien hyökkäys" on ylituotetun Star Wars - sarjan ylituotetuin filmi. Kohtauksittain se muistuttaa oikeita elokuvia; yksittäiset kuvat ovat sävykkäitä milloin eivät yliannosteltuja materiaaliltaan, mutta näytteleminen on korvattu ihmishahmojen sulauttamisella koreisiin kuviin. Pahimmillaan kumoaa sw-sarjan esteettisen erityisluonteen. ============================================================= Ihmetellessä mihin käyttää 7 tuntia odotteluaikaa kaupungilla, ei elokuvateattereistakaan löydy mitään minkä olettaisi johdattavan unelmointiin, hämmästelyyn tai pohdiskeluun. Liityn siis massan jatkoksi, suljen toiveajattelun ja menen katsomaan ensimmäistä (suomalaisittain nähtävillä olevaa) digitaalielokuvaa, vaikka se kuinkakin sattuu olemaan SW- sarjan filmi, näitä tuotemerkkikehitellyimpiä filmejä, joita periaatteessa jokaisen elokuvan ystävän tulee boikotoida. Ainoa lohtu on se, että boikotoinnin metodina on paitsi kieltäytyminen myös omien intressien suuntaaminen vaihtoehtoihin, ja tänään se vaihtoehto sitten sattuu olemaan. digitaalinen elokuva. Ja totta kyllä, "Kloonien hyökkäys" (2002, "SW Episode II. Attack of the Clones") on samalla tavoin silmiä hivelevä kokemus kuin se kerta, kun eka kertaa sain lainaksi silmälasit ja tunsin miten elokuva tarkentui katseelleni uudella ällistyttävällä tavalla: miten intensiivisiä tekstuurit, miten kirkkaita värit ja eloisaa kuvien pinta. Digitaalisuus tuntuu ylimääräisiltä silmälaseilta, ylimääräiseltä todellisuuden tarkkuudelta, aivan kuin todellisuudella olisi olemassa oma standardoitu esitystarkkuutensa; tässä SW-filmissä tarkkuus tuntuu samalla tavoin kuin tietokonepeleissä parhaimmillaan valosävyttämisessä: heijastuksissa, sumussa, sateessa, kiiltävien pintojen ja muutamien digitaalisen otusten hämmästyttävässä eloisuudessa. Telkkarista näkemäni 1. episodi SW-sarjassa jäi lähinnä sekavaksi kokemukseksi, jonka juonessa en pysynyt mukana ja jonka maailmoista ryskättiin läpi niin nopeasti ettei paikkojen keskinäisessä suhteessa ollut mitään mieltä ja perustetta. Sama meno vain kiihtyy tässä "Kloonien hyökkäykseksi" nimetyssä filmissä, tosin juonta on nyt helppoa seurata ja keskeisten toiminnallisten hahmojen määrä on supistettu kolmeen. Omaa hätäisyyttään ja tarinallista keskeneräisyyttään elokuva selittää loppuratkaisulla, joka on samanlainen väliverhon himmennys ja välitilinteko kuin "alkuperäisen" trilogian kakkososan lopetus. Mammuttibudjetin elokuvaksi "Kloonien hyökkäyksessä" ihmeellisintä ei kuitenkaan ole visuaalinen loistokkuus, vaan se miten kömpelösti ja keskeneräisesti siinä on huolehdittu fiktioelokuvan perusteista, siis näyttelijätyöstä ja ohjaamisesta sekä kohtausten liittämisestä toisiinsa. Tällainen välinpitämättömyys perustuu (vaikkei pelkästään) sille, että näiltä tuotemerkkielokuvilta ei edellytetä enää yhtään mitään elokuvan kaltaista kokonaisuutta; näitä filmejä katsotaan koska niitä katsotaan. SPOILERIT EESSÄ . . . . . . . . . . Ehkä yllättävintä "Kloonien hyökkäyksessä" on se, miten tämä filmi kumoaa ne esteettiset periaatteet, joita sw-sarjassa alun perin oli. 1. Ensinnäkni muiden elokuvalajien soveltaminen fantasiaympäristössä. Ensimmäisen sw-elokuvan kohdalla jotkut kriitikot ja katsojat puhuivat westernin siirtämisestä avaruusoopperaan. Nyt "Kloonien hyökkäys" lainaa kyllä mutkattomasti western- kuvastoa, mutta yrittää tuoda niiden kautta myös uutta syvempää sisältöä filmiinsä. Kun sankari ratsastaa antigraviharrikallaan inkkarileiriin pelastamaan äitiänsä ja löytää tämän teltasta kidutettuna, tuloksena on kostotyö, jonka moraalista häpeää ei tarkenneta mutta joka liitetään pimeälle puolelle suistumiseen; valkoihoisten ja inkkarien yhteentörmäykseen viitataan siis epämääräisenä etnisenä virheenä, kansansurmana, johon silloin tällöin horjahdellaan mutta yksityisistä syistä. Kun ensimmäisessä sw-trilogiassa kamppailu hyvän ja pahan välillä oli satuun sopivasti moraalisesti universaalinen ja vapaa selittelyistä, nyt kamppailua selitellään epämääräisillä kuvallisilla viittauksilla, jotka eivät liity toisiinsa ja sotkevat fantasian maailman lainattavan lajin sisältöihin - osoittavat ettei kukaan enää ole ajatellut tämän uuden sw-sarjan maailmankuvaa. 2. Kun ensimmäinen sw-sarja asetti hyvän ja pahan vastakkain - niin kuin satuun sopii - sankari(e)n henkilökohtaisena valintojen tienä, ei uudessa trilogiassa ole enää selvyyttä sisäisten valintojen ja ulkoisen reaktion välillä. Jopa ensimmäisen sw-sarjan buddhistisin, sisäisen valinnan absoluuttisuutta korostanut hahmo Yoda osoitetaan pahimmanlaatuiseksi sätkynukeksi - vain jotta elokuvaan saadaan yksi erikoinen miekkailukohtaus lisää. Tällainen tuotannosta johtuva esteettinen itsetuho voitaisiin muotoilla pakkoanimaation laiksi: kaikki ne olennot ja asiat, jotka animoida voidaan, animoidaan niin pitkälle ja eloisasti kuin konetehoa riittää. Siinä ei buddhistisia, käsinuken näköisiä mietiskelijöitä kaivata. 3. On tavanomaista että Hollywood-elokuva lainaa lähivuosilta suosittujen lajityyppien tai jopa yksittäisten elokuvien tunnistettavimpia kohtauksia ja sekoittaa niitä oman lajinsa kuvastoon, pyrkii ylittämään sitenkin omat yleisö/lajityypilliset rajansa. Tällaisen lainauksen tekeminen keskelle omaksi maailmakseen erotettua sarjaa on kuitenkin niin pitkälle viety tuotannollinen ratkaisu, että sillä joudutaan hylkäämään sarjan omat perusteet ja turvautumaan katsojien lyhytjännitteiseen kiinnostukseen: teatteriin ei tulla sarjauskollisuuden vuoksi vaan kaverisuskollisuuden vuoksi, elokuvia pikakuluttavan elämäntavan tähden, missä yhteinen tunnistaminen tuttujen kuva-aiheiden äärellä ja kuvilla leikkiminen tietokone- tai muiden pelin ääressä, on yhä tavanomaisempi tapa jatkaa elokuvan kulutusta. "Kloonien hyökkäyksessä" älyttömimmät lainat ovat "Gladiaattori"-filmistä sekä uudelleenvirinneistä sotafilmeistä, onhan elokuvan iso taistelukohtaus kuin tieteissaduksi muutettu 2000-luvun helikopterispektaakkeli, "Isku Mogadishuun" tai vastaava. Jos vertaa "Jedin paluun" teddykarhuguerilloja "Kloonien hyökkäyksen" fasistiseen paraatiarmeijaan, niin melkoisen loikan on sw-sarja tehnyt, tai oikeastaan sen maksukykyisin katsojakunta, 15-25 -vuotiaat sarjaviihteen sarjakuluttajat, klooniajan airueet. Rick Altman (kirjassaan "Elokuva ja genre") onkin korostanut lajityyppien kulutusta analysoidessaan, että elokuvien tuottajille lajit ovat tärkeitä yhdisteltävyydessään, ei pysyvyydessään ja dominanteissaan. Jopa "Kloonien hyökkäyksen" omituinen nimi, kaukana ekan trilogian yhtenäisyyttä luoneista ja satuun sopivaa pelkistämistä henkineistä nimistä, on yksi lajikoukku lisää niille, jotka eivät muuten tulisi katsoman tätä elokuvaa; viihde-elokuvan yleisöenemmistö luodaan ensisijaisesti mainonnalla ja odotuksilla, ei itse elokuvalla. Kuten Altman sanoo: "Halu kohdistaa mainokset suurelle joukolle rajattuja yleisöjä luo puolestaan tuottajille paineita ymmärtää elokuvaa juuri niin monen genren sekoituksena kuin kohdeyleisöt vaativat." Muutamina helminä huippudesignin lisäksi voi elokuvasta sitten mainita muistiinjääväksi Ewan McGregorin ja Natalie Portmanin iloitteleva näytteleminen kaikkien jököttävien aikuisnäyttelijöiden keskellä. Hayde Christensen filmin ambivalenttina teinisankarina, Anakin Skywalkerina, on puolestaan osoitus, ettei mikään maksimoitu tuotantotehokkuuskaan syö elokuvan katsottavuutta niin pahasti kuin ylinäyttelevä tai ylikasvuinen lapsitähti. Jotta miespuoliset katsojat unohtaisit järkyttyä Christensenin pusuhuulista ja pysähtyneestä ilmeestä on heidän huomionsa siirretty Natalie Portmanin vaatetuksen ohenemiseen kohtaus kohtaukselta. Tämä ei ehkä ole niin raflaava muutos alkuperäiseen sw-trilogiaan nähden kuin edellä esitetyt kolme esteettistä murtumaa, mutta jotain viihteen muotojen valumisesta nuoremmille ikäluokille kertoo se, että "damsel in distress" -tyyppisen kidutuskohtauksen lisäksi (vaatteena nännit korostava ihosukka) on filmiin tarvittu nuoren dominan nahkatoppikohtaus hiiliastian valossa. Ugh. Veikkaan että uuden trilogian viimeisessä osassa nähdään sitten sw-versumin ensimmäinen sarjamurhaaja ja joukkoraiskaus. -- M.G. Soikkeli Helsingissä 17.5. 2002 Kinopalatsi 2:ssa Soikkelin elokuva-arkisto