"Koirankynnen leikkaaja" (2003) ============================== Luulin lukeneeni, että Markku Pölönen lopettaisi elokuvien tekemisen "Emmauksen tiehen" ja "Koirankynnen leikkaajaan", mutta nythän tuo jossain haastattelussa hupatteli jatkavansa filmien parissa. Mieluusti olisi saanut "Koirankynnen leikkaaja" jäädä viimeiseksi Pölösen työksi - ja vielä mieluummin sekin tekemättä, niin vähän on tuo Pohjois-Karjalan ihme saanut mitään hyvää aikaiseksi muun kuin kotiseutunsa hyväksi. Pölönen on sanonut käyttäneensä "Koirankynnen leikkaajassa" kaiken osaamisensa, eli kyseessä on tavallisen keskinkertainen suomalaisfilmi: kuvaajalle on annettu riittävästi kyynärpäätilaa taltioida komeat maisemat ja työnteon yksityiskohdat. Oikeata elokuvaa vaille jäädään vain näyttelijöissä, tarinassa ja näkökulmassa, eikä moiset puutteet ole suomalaista yleisöä ole ennenkään haitanneet, kotimaiseen elokuvaan kun ei mennä katsomiskokemuksen vuoksi vaan tuttuuden tuntemuksien. Ainoa kunnaiaks puoli "Koirankynnen leikkaajasta", ideoiltaan lyhytfilkan mittaisesta kansankuvauksessa, onkin, ettei siinä ole samanlaisia puskafarssin aineksia kuin "Kivenpyörittäjän kylässä"; ei edes yhtään koomista juopottelukohtausta. Tuttuuden takeena tässä elokuvassa ovat paitsi perikansalliset, so. Suomi-Filmin perinteessä perimiehiset aiheet, myös Veikko Huovisen tarina. Yksien ja samojen elokuvanäyttelijöiden kierrättäminen on jo niin itsestään selvää, että niiden puuttuminen koettaisiin kannanotoksi. Toisaalta tämä Huovis- filmatisointi menee metsään osittain näyttelijävalinnan takia, komeankalskea Peter Franzén kun ei ole alkuunkaan uskottava rivisotilaasta kylähulluksi muuttuneena Mertsinä, jonka kautta huovislainen lempeä komiikka pääsisi oikeuksiinsa. Vammaisuuden tai toistaitoisuuden kuvauksena "Koirankynnen leikkaaja" taitaa olla aikamoinen harvinaisuus Suomessa, tuskin lienee sotainvaliditeettiakaan rohjettu aiemmin käsitellä muussa tyylilajissa kuin tunnustusta anovana tragediana. Mutta kun invaliditeetin syy on Huovisen pienoisromaanissa toissijainen asia, niin Pölösen tekemä muutos tarinan painopisteessä heikentää 'turhan matkan' motiivia, joka on perikansallisuudessaan syvempi kuin Pölönen ja muut Suomen mainosmiehet tohtivat ajatella. Se miksi Pölösen piti päästä kuvaamaan muutama minuutti sodankäyntiä johtuu pelkästään ohjaajan omasta miehenä pätemisen tarpeesta: ei se ole Suomessa ohjaaja eikä mikään joka ei ole ohjannut vakavia miehiä univormuissaan. Lapsenmielistä Huovis-tarinaa ja aikalaiskuvaa yhdistääkseen Pölönen olisi voinut käyttää materiaalinaan yhtä hyvin "Siintäviä vuoria"; vaellusromanssin naisosapuolen hän olisi helposti muuttanut koiraksi. Pölösen aiempiin elokuviin verratessa tämä ihmiskoiran tarina on samaa sarjaa kuin kömpelö tukkijätkäkuvaus, "Kuningasjätkä", ja kliseetkin ovat ennallaan: kun pystykorva kirmailee vihreällä niityllä, se on helppo kuvitella uudelleensyntyneeksi kivenpyörittäjäksi tai Baddingiksi, sellaisena kuin Pölönen nämä myyttiset hahmonsa viherpesi nimikkoelokuvissa. Ainoa syy katsoa tämä söpöstelevä savottakuvaus ovat muutamat sivuhahmot, Leo Lastumäen jumalattoman iso ja hyväntahtoinen metsuri, sekä ensimmäisen asiallisen roolinsa tekevä Taisto Reimaluoto. Sitä vastoin Ville Virtanen ja muut kaupunkilaisneidit ovat habitukseltaan pelkkiä pinnakkaisvedoksia siitä millaisia aikakauden ihmisiä heidän pitäisi esittää. Pohjois-Karjalan maisemat ovat jälleen kuin mainoksesta, samoin kaikki ne interiöörit, joissa naiset tulevat kuvaan: sairaala, mummon mökki, savottakämpän keittiö. Ja se suomalainen pystykorva milloinkaan ei ole se näyttänyt niin kultaiselta ihmeolennolta kuin Pölösen säätämien linssien lävitse. Tätä miehen ja koiran suhdetta jos elokuva olisi lähtenyt pidemmälle kehittelemään, siitä olisi saanut enemmän ihmiskuvausta irti kuin jähmeistä joukkotilanteista, joissa dialogi on kirvesvarttapäivää. -- M.G. Soikkeli Videolta 31.5.2005 Soikkelin elokuva-arkisto