Koti maailman laidalla (2004) ============================ "Tuskinpa kukaan arvaa päätyvänsä ylipäänsä mihinkään." Niin vähän on sukupuolet seksuaalisuudesta irrottavia elokuvia, jotka pohtivat ihmisten välistä rakkautta ikään kuin historiattomasta, sosiaalisesta nollapisteestä käsin, että runsaasti hippiromantiikalla ryyditettynäkin tällainen filmi voi olla pieni helmi. Niin kuin "Koti maailman laidalla" (A Home At the End of the World). Edes hyvin pieni helmi. Jossa on kirjailija/käsikirjoittaja Michael Cunninghamin tuotetakuu: ihmiskuvat harkittuja, hei. Olisipa juonikin. Vaikka jo ääniraita on tässä elokuvassa vastustamaton, sen tarinan ja kerronnan kritiikitön rakastaminen edellyttää ensinnäkin sitä, että katsoja on viettänyt nuoruutensa vähintäänkin 1980-luvulla, ja toiseksi sitä, ettei ole allerginen Colin Farrellin löysälle näyttelijäntyölle. Minä olen. Lähellä siis on, että leffan katsominen jäisi kesken, kun päähenkilö vaihtuu teini-ikäisestä näyttelijästä aikuiseen Farrelliin. Vastaava vakiokasvonakin liian helppo tapaus on näyttelijä Robin Wright Penn, joka on tehnyt varmasti kymmeniä angstisen kotirouvan rooleja, eikä tämänkertainen jälkihippihahmo ole juuri kummoisempi tarkoituksellisen (?) naurettavassa punaperuuksissa. Tämä Penn, päinvastoin kuin aviomiehensä, on sentään toki uskottava jokaisessa roolissaan. Romanssin kolmatta pyörättä esittää Dallas Roberts, sympaattisesti, muttei mitään sen enempää. Ja niinpä tätä elokuva katselee tarinansa ansiosta, kun ne lapsuuden ja teini-iän jaksot ovat ajaneet sisään Cunninghamin keskeisiin kysymyksiin: että jonkun ihmisen elämä olisi "ryöstettävissä" positiivisella tavalla; että perheissä pitäisi olla tilaa ulkopuolisten oksastumiselle osaksi niitä; ja että kolme ihmistä voisi rakastaa toisiaan vielä sittenkin kun ne alkavat muistuttaa amerikkalaisen sitcomin ydinperhesatiiria. Sissy Spacek tekee pienen tyylikkään roolin laajasydämisen äitinä. Hänkin on tehnyt vastaavia usein ennenkin, mutta tähän elokuvaan hän tuo samaa ajatonta hippisävyä kuin mitä on . hieman toisella tavoin romantisoidussa . elokuvassa "Melkein julkkis". Ilmeisesti hippitarina on helpoin konteksti vapauttaa periamerikkalainen tarina suurten isähahmojen varjosta? Ja ilmeisesti 1980-lukua sivuavaa homo/bi-tarinaa ei sitten osata muuten kertoa kuin tuomalla mukaan AIDS-pelot? Niin, niinkin helppo tällainen filmi on, niinkin kauaksi aidoista indie-filmeistä siinä jäädään. Mutta jättöhippiyden ongelma kiteytetään sentään somasti. Suvaitsevaisuudella pääsee elämässä minne tahansa, mutta sekään ei riitä kaikessa: "Onko yleensäkään mitään mihin et pystyisi?" "En pystyisi olemaan yksin." Elokuva kestää vain 87 minuuttia ja jää tarinaltaan tukevasti kesken. Videon takakannessa sen ajaksi ilmoitetaan 98 minuuttia. Kuka lienee poltellut loput? Jointin kääriminen ja hapon nappaaminen tuntuvat olevan tässä tarinassa ne rippikeinot elämän läpi kestävään hippiyteen. -- M.G. Soikkeli DVD:ltä 23.11.2007 Soikkelin elokuva-arkisto