============================================================== Lyhyesti: "Kun kesä on ohi" on kuivanälykäs ranskalaisleffa: ei tarinaa, ei tapahtumia, ei kerronnan rytmiä kohtausten sisällä. Silti se luo ihmeellisen vaikutelman, että näemme läheltä pelottavan tärkeän osan neljän ihmisen elämää, näiden itse sitä tajuamatta. Kerrankin uskottavia parisuhteita. ============================================================== "Get bored!" sanoo IMDb:n tiivistelmä tästä elokuvasta, ja totta niin, "Kun kesä on ohi" (1998) ei tee elettäkään tarjotakseen katsojalle jotain odoteltavaa tulevista tapahtumista. Juuri kun uskoo hoksaavansa, että nämä kaksi ihmistä ovatkin nyt ne keskeiset joihin nähden muiden pinnallisuus paljastuu, elokuva kääntyykin täysin juuri niiden pinnallisten puoleen. Ja vaikka kaksi miestä, kirjailija Adrien ja kustannustoimittaja Gabriel ovat leffan kaksi keskushahmoa, jäävät he katsojalle etäisemmiksi kuin heihin liittyvät kolme naista. Juuri näin on tarkoitettu. Vasta aivan elokuvan lopulla selviää miten monisyinen ja tiedostamaton kilpailu Adrienin ja Gabrielin välillä on menossa: säännötön, palkinnoton, ääneenlausumaton vertailu siitä, mitä tämä elämä oikein on, miten se näkyy omanarvon tunnustamisessa. Ja vasta elokuvan lopulta käsin alkaa tajuamaan: niin todellakin, noin falskeja olivat juuri nuo repliikit A:n tai G:n lausumana. Siinä mielessä "Kun kesän on ohi" näyttää kirjakulttuurin kehään linnoittautuneita ihmisiä, aivan samoin kuin ohjaaja Olivier Assayasin "Irma Vep" (1996) kuvasi elokuvateollisuuden imaisemia ammattilaisia. Katsojan ymmärrys syntyy siitä, että hän näkee vasta loppumetreillä miten tollon romanttisia ja itsekeskeisinä nämä ihmiset ovat olleet; miten arkisen pieniä ja tuttuja ovat juuri niiden huolet, jotka uskovat omaan erinomaisuuteensa. Ja kun ranskalaisissa intellektuellipiireissä liikutaan, ovat kaikki viinit ja villapaidat, maaseutumökit ja urasuunnitelmat tosiaankin vain ohimenevää lavastusta. Ohjaaja-käsikirjoittaja Assayas on myös hyvin tietoinen siitä, kuka hahmoista on se oikeasti järkevin 'jalat maassa' -ihminen ja antaa tälle eniten tilaa kasvaa persoonana. Näyttelijävalinta on tässäkin täydellinen; omille oivalluksilleen velmuilevaa, avoimen oloisesti kaipaavaa ja nopeasti surunsa nielevää Jennyä esittää Jeanne Balibar, joka IMDb:n mukaan kuuluu hänkin suht tuoreisiin filmikasvoihin. Tällainen elokuva olisi aivan mahdotonta ilman näyttelijöitä, joiden täytyy rakentaa roolinsa ymmärtämällä miten heidän henkilönsä käyttäytyvät pienissä seurapiiritilanteissa, ja jotka ovat irrallaan lähimpien ihmisten tarinasta niin täydellisesti kuin oikeassakin elämässä olemme; draama ja dramatiikka syntyvät siitä, mitä kaikkea ihmiset eivät koskaan halua kysyä toisiltaan, missä kaikessa he haluavat olla parempia itsensä ymmärtäjiä. He kieltäytyvät rakkaudesta ("Pidän siitä miten panet minua"), mutta toisen ihmisen itseriittoisuus saa heidät paniikkiin: mitä vakautta minulta puuttuu mutta tuolla toisella on! Kuulostaako tutulta? Ennen kaikkea tällainen elokuva edellyttää ohjaajaa, joka ei pyri tekemään suurta ihmissuhde-elokuvaa: "Kun kesä on ohi" on niin vähäeleinen ja todenmakuinen versio jostain "Sisäpiiri"-tyyppisistä ystäväelokuvista kuin vain mannermainen, dokumenttimaisuutta ujostelematon elokuva voi olla. Tämän elokuvan ihmiset ovat toki niin akateemisia ammattilaisia, että heidän elämänsä "vilpittömyyksien sarjana" (Michel Maffiosolin luonnehdinta urbaanista ihmisestä) on siksikin niin kirjallisen viileää pyrintöä itseriittoisempaan elämäntapaan. He ovat pikkuboheemia lukeneistoa jonka perversiotkin ovat vastalauseita elämälle; "aikuistuvia aikuisia" kuten eräässä arviossa leffaa kommentoitiin - Elokuvan alkuperäinen nimi "Myöhäinen elokuu, varhainen syyskuu" ("Fin août, début septembre") tarkoittanee tätä samaa? Tällaista pariisilaiselämän kuvausta on kylmää ja koskettavaa katsoa, tosin myös väsyttävää, koska kohtaukset ovat erityisen lyhyitä ja jättävät kaiken aikaa ihmisensä irralleen; missään ei selviä kuinka säännöllistä heidän työnsä on ja miten tiivistä heidän sosiaalinen elämänsä. Parasta elokuvassa on Gabrielia esittävä Mathieu Amalric, peikkomainen ystävällinen älykkö, jonka suurista mustista silmistä paistavat hämmennys ja lumoutuminen. Myös muiden näyttelijöiden vilpittömän oloinen esiintyminen on vaikuttavaa. Yhtäältä tuntee tirkistelevänsä, toisaalta tulee välinpitämättömäksi: mitä näiden ihmisten asiat minulle kuuluvat. Ristiriitainen tunne tekee heistä eläviä, tosin kolmikymppiset ranskalaismimmit vaikuttavat tällaisissa leffoissa aina yhtä liioitellun sensuelleilta; myös ohjaaja Assayas menettää lopulta malttinsa ja yrittää yhdellä erityisen eroottisella kohtauksella ponnistaa yksiöihin suljetun täkkilakanaseksin yläpuolelle - siinä onnistuenkin, kirkkaasti, mutta jotain se latistaa muun leffan tuoreudesta ja rosoisuudesta. Ohajus ja käsikirjoitus: Olivier Assayas Pääosissa: Mathieu Amalric .... Gabriel Virginie Ledoyen .... Anne François Cluzet .... Adrien Jeanne Balibar .... Jenny Alkup. kesto: 112 min Ikäraja: 16 Valmistumisvuosi: 1998 Kotimaa: Ranska -- M.G. Soikkeli Helsingissä 7.10.1999 Soikkelin elokuva-arkisto