Kun sydän lakkaa lyömästä ========================= Pianon ja ihmisen suhteesta on tehty melkoinen määrä elokuvia verrattuna siihen, miten vähän niitä on suhteesta esimerkiksi kitaraan, tuubaan tai huuliharppuun. Piano edustaa välinettä jossa ihminen julkituo sen kaiken mitä pidetään kulttuurisesti korkeampana: yläruumiin, käsityön ja aivojen vertauskuvallisuutta erotuksena alaruumiista, sukuelinten ja halujen alueesta. Pianonsoittaja on saanut edustaa ihmistä, joka sublimoi todelliset halunsa musiikkiin ja palkintona kurinalaisuudestaan löytää jotain henkilökohtaisempaa; näin esimerkiksi sellaisissa elokuvissa kuin "Piano", "Pianisti" ja "Pianonopettaja", ehkä myös kosketinsoitimen varhaisvaiheisiin sijoittuvassa "Kaikki elämäni aamut" -filmissä. Kaikki nämä ovat ei-amerikkalaisia filmejä, joita voisi sanoa kauhutarinoiksi taiteen demonisuudesta: kun sille antaa sormensa ("Pianossa" konkreettisesti), se vie käden ja johtaa elämään barbaaristen voimien keskellä: Polanskin "Pianistissa" (2002) traagisesti, Campionin "Pianossa" (1993) romanttisesti, Haneken "Pianonopettajassa" (2003) absurdisti. "Kun sydän lakkaa lyömästä" ("De battre mon coeur s'est arrête", 2005) on sekin eurooppalaista tekoa, mutta uudelleentulkinta amerikkalaisesta "Fingers" -elokuvasta (1978). Maailmaltaan se on eräänlainen rikoselokuva, mutta myös katkera kehitystarina miehestä, joka voi kyllä nousta saastan yläpuolelle, mutta saastaa ei voi erottaa hänestä. Henkilökuvauksena se on psykologisesti tarkkanäköinen, jos moinen määritelmä on enää mahdollinen ranskalaisen elokuvan suhteen. Psykopuheen kuvittaminen tuntuu heikäläisiltä käyvän niin ironisen leppoisasti, ettei materiaalisen ja symbolisen suhdetta voi eikä ole tarvetta erottaa toisistaan. Toisaalta se palkintojen vyöry joka tätä elokuvaa on kohdannut paljastanee jotain oidipaalisten tarinoiden käsittämättömästä suosiosta Ranskan maassa. Jep, on siinä jotain mätää. "Kun sydän lakkaa lyömästä" kertoo Tom-nimisestä nilkistä, joka työskentelee hämärän rajamailla kiinteistöbisneksessä. Isän mielipiteet ja kaveripiirin välinpitämättömyys pitävät häntä mukana keikoissa, jotka ovat laittoman rajamailla, kunnes satunnainen kohtaaminen muistuttaa Tomia lapsena avoimeksi jääneestä mahdollisuudesta, pianonsoittamisesta, isän valtapiiristä äidiltä kesken jääneeseen elämänpiiriin siirtymisestä. Pianon edellyttämä aggressiivisuus ja itseinhoinen ankaruus sopivat Tomille, etenkin kun opettaja puhuu hänelle vain musiikin universaalilla kielellä irrottaen hänet kaikesta siitä, mitä hänen arkinen työnsä ja kaverin rääppeistä lainattu rakkauselämänsä hänelle edustaa. Tällaisen elokuvan matka amerikkalaisten filmien psykodraamoihin isän rulettamasta ja äidin tarpeisesta nuorukaisesta on yhtä pitkä kuin videovuokraamosta oikeaan teatteriin. Nimensä mukaisesti se myös tutkailee tapoja, joilla ihmiset eristävät itsensä muista musiikin avulla, elektrojumputusta joka korvaa sydämen sykkeen, Bachia johon olisi laitettava oma tunteista tyhjentynyt sydän. Mistä Tom sitten löytää helpoimman korvikkeen sydämenlyönneille, selviää elokuvan lopulla kahden vuoden siirtymäjakson takaa. "Kun sydän lakkaa lyömästä" ei kykene kasvamaan tarinansa ja tulkintansa aikana, mutta Tomia esittävän Roman Durisin ansiosta se on elokuva, jota seuraa herkeämättömän kiinnostuneena. Durisissa on vastustamatonta karismaa, kieltämättä samanlaista autenttisuutta ja kiehtovaa levottomuutta kuin... okei, nuoressa Alain Delonissa. Juonenkäänteissä ei ole sinänsä yllätyksiä, mutta se, miten niitä tihennetään, pakottaa yhä uudelleen pohtimaan sitä, mikä Tomin hahmossa on olennaista. Näissä sydämenrikoksia painottavissa noir-tarinoissa yllättävimmät tapahtumat on yhtä helppo selittää henkilöiden materiaalisista ja juridisista olosuhteista kuin perheriippuvuudesta. Pettyneinä ja petettyinä näillä yöpuolen ihmisillä ei ole Pariisin kaltaisessa metropolissa mitään menetettävää, edes lain hämärällä rajalla. Ja kun nämä henkilöt kohtaavat todellisen keskinkertaisuutensa, päivä paistaa ja paljastaa heidät samanlaisiksi kuin kaikki muutkin ihmiset. Traagisessa tyylilajissa kerrottuna siitä tilanteesta ei ole enää tietä kuin takaisin pimeän puolelle Viimeisen tarinajakson häijy pessimismi tasapainottaa kaiken edellä tapahtuneen, vaikka se sitten jättääkin ikävän maun tästä filmistä. Flirttailu korkeakulttuurin ja arthouse-väkivallan kuvaston välillä ei ylipäänsäkään ole kunniaksi tällaiselle elokuvalle, vaikka mainosjuliste pianistista hiha veressä kertoo kyllä paljon tämän kertomuksen erityisyydestä. Joka tapauksessa "Kun sydän lakkaa lyömästä" on sellainen varma valinta elokuvailtaa varten, että genrefilmien konventioista voi jälleen uskoa löydettävän jotain huikean omaperäistä, niin kuin vaikkapa tällaisesta takapihan gangsteritarinasta. Tämän jälkeen katselee toisin silmin "Pianoakin" - pitäen mielessä vaikkapa sen, että Harvey Keitel oli pääosassa myös tämän pianoelokuvan alkuperäisversiossa nuoruuden kaikuina -- M.G. Soikkeli Turussa 03.06.2006 Soikkelin elokuva-arkisto