=============================================================
Lyhyesti: "Kuudes aisti" on ensimmäinen älykäs kauhuleffa. 
Aaveiden ja ihmisten välistä rajankäyntiä kuvataan paitsi 
perinteisin säikäytyksin myös juohevasti psykologisoiden. 
Huumorilla loivennettu kauhu ja erittäin siisti kuvakerronta 
johdattelevat ylläriin, jonka veroista ei ole nähty aikohin. 
=============================================================


"Kuudes aisti" (1999) näytti mainoksissa laskelmoidulta 
yhdistelmältä "Manaajaa", "Ennustusta" ja "Hohtoa". Hyvin 
pian katsojalle käy kuitenkin selväksi, että tässä leffassa 
edes nimi ei ole kauhulajin kaavoittama, vaan 
tarkasteltavana on ihan vakavasti lapsen kyky havaita 
yliaistillisia olentoja. Bonuksena on se, että lapsinäyttelijän 
pönäkkyys ei häiritse juuri lainkaan, ja että imelän 
perhekuvauksen sijaan nähdään duunariluokan keittiöpöytä, 
johon on katettu eletyn näköinen illallinen. Ja yöllä sitten.... 

Koska "Kuudennessa aistissa" ei ole väkivaltaista kauhua, 
sen kiperänhumoristinen suhtautuminen yliluonnolliseen 
voittaa nopeasti puolelleen; toisaalta se kuitenkin näyttää 
samat kauhut samalla intensiteetillä kuin päähenkilö joutuu 
ne kohtaamaan. Jep, tervetuloa lasten maailmaan, jossa 
historian oppitunnit ovat aikuisten pahinta valhetta 
esivanhempien teoista.

Yleensä tarina lapsen henkisestä ylivoimaisuudesta muuttuu 
amerikkalaisessa elouvassa kamppailuksi perheen 
hajoamista vastaan; jos perhe saadaan kestämään ja 
huudahtelemaan rakkautta toisilleen, pöpöt poistuvat 
lapsesta ja kotinurkilta. Mutta "Kuudes aisti" ei ole mikään 
kultivoitu "Poltergeist", vaan sen vinkit aikuisten maailman 
ongelmista on kätketty kohtauksiin esteettisellä 
tarkkuudella. Se on siis pikemminkin transsendenttiin 
taipuvainen "Epäillyt", jossa lapsipsykologia esittävä Bruce 
Willis saa ratkottavakseen elämän suurimman puzzlen. Eräs 
suomalainen leffa-arvostelu "Kuudennesta aistista" oli 
otsikoitu Eino Leinon "Tumma"-runon säkeellä, mikä oli 
hieno oivallus tämän elokuvan tunnelmista: vaikka näkisi 
kauhut kaikkialla, voi tuntonsa kanssa oppia elämään.

Täytyy todeta, että aivan mieltynyt en ollut Willisiin 
näyttelijävalintana, sillä leffa olisi sekoittanut vieläkin 
velmummin odotuksia lajityypistä, jos osassa olisi ollut joku 
ihan oikea luonnenäyttelijä. Totta kyllä, Willisin mukaan 
ottaminen vetää leffaa katsomaan nekin jotka muuten 
välttäisivät "taideleffaa" (mitä se kauhun suhteen 
mahtaisikaan tarkoittaa...), mutta miltei samaan olisi päästy 
valitsemalla päärooliin Kevin Spaceyn kaltainen tähti. 

Toni Collette lapsen yksinhuoltajaäitinä on sen sijaan 
näyttelijä, jollaisia kauhuleffoissa ei yleensä näe, jalat 
maassa -ihminen, joka kuitenkin esiintyy hillityn lavealla 
tunnerekisterillä. Mielenkiintoista kyllä, amerikanintialainen 
ohjaaja on duunarirekvisiitan lisäksi tuonut elokuvaan 
aasialaisia kasvoja (itsensäkin  pieneen rooliin). Kun ohjaaja 
saa leffaan uusia sävyjä näinkin pienellä henkilökohtaisella 
valinnalla, niin miten paljon hän voikaan vaikuttaa 
johdatellessaan esinemotiiveilla (ovennupit ja pallot, suljetut 
ovet ja rikotut kehykset) huomion siihen, mikä erottaa 
uneksunnan ja nostalgian: tapa käsitellä muistoja. "Kuudes 
aisti" on niitä harvinaisia elokuvia, joita on mukava puida 
kohtaus kohtaukselta lävitse porukassa ja huokailla: no 
niinpä tosiaan, siihenhän se viittasi!

Hesarin Kati Sinisalo ehdotti ohjaaja Shyamalanin 
haastattelussa, että leffaa voisi nimittää "naisten 
kauhuelokuvaksi", ja jos tästä jokin buumi alkaa, niin eipä 
sekään yllättäisi. Sinsialon jutun perusteella Shyamalan 
aikoo tehdä seuraavaksi saman tempun toimintaleffoille 
(elokuvalla "Unbreakable"), mikä osoittaa rohkeutta ja 
kunnianhimoa 29-vuotiaassa ohjaajassa. 

Muulla tavoin radikaali Shyamalan ei tietenkään voi olla 
saadakseen isoja elokuvaprojekteja. Vaikka "Kuudes aisti" 
käyttää valtavirrasta poikkeavia kerrontatapoja - ei kikkoja 
vaan esimerkiksi kuvan ja äänen yhdistelyä - se on yhä 
hyvin amerikkalainen elokuva. Kun kuolleista puhutaan, 
turvaudutaan sittenkin hyvin konservatiivisiin asetelmiin, 
imelään setä-poika -suhteeseen ja äitien syyllistämiseen. 
"Kuudes aisti" on siten kaikkea muuta kuin elokuvien 
_sisältöjä_ uudistava tapaus; se vain on harvinaisen hyvällä 
laji- ja kuvatajulla toimivan ohjaajan harvinaisen herkkä 
auteur-työ. 

Haudatkaa siis "Blair Witch Project" kuuden sylen 
syvyyteen ja tehkää kallossanne tilaa ihan oikealle 
kauhuleffalle: "Kuudes aisti" on maineensa veroinen ja 
mainoksiaan komeampi psykologinen trilleri. On totta, että 
sen iskevyys perustuu paljolti loppuyllätykselle, mutta edes 
sen tunteminen ei pysty spoilaamaan täydellisesti näin 
läpikotaisin oivaltavaa elokuvaa.

--
M.G. Soikkeli
Helsingissä 9.1.2000

Soikkelin elokuva-arkisto