============================================================ Lyhyesti: "Kuutamolla" on toistaiseksi täysimittaisin suomalainen sinkkuelokuva, vaikka näkökulma on viisaasti etäännytetty metafiktiiviseksi saduksi. Omassa medialajissaan huomattavasti hallitumpi kuin 'alkuperäinen' romaani proosana; imelähkö yhdistelmä "Kairon purppuraruusua" ja "Levottomia". ============================================================ Tutkija Sakari Toiviainen, joka muutenkaan ei ole lajikohtaisten tulkintojen ystävä, pelkistää tuoreessa leffahistoriikissaan "Kuutamolla"-elokuvan (2002) kertomukseksi Iris-rukasta, jonka kohtalona olisi unelmien ja todellisuuden ikuinen ristiriita melankolisine loppuineen. Tällainen elokuva ei suinkaan ole. "Kuutamolla" on nimestään huolimatta tarina päiväunelmoinnista ja kerrottu Iiriksen subjektiivisen näkökulman lävitse, kehyksenä Iiriksen suora puhuttelu kameralle ja elokuvan lopettava kohtaus, jossa tarinan sisällä nähdään nukkuva Iiris. Itsestääntietoisena fiktiona "Kuutamolla" ei käsittele niinkään ihmissuhteiden kriisiä kuin suhteiden esittämisen kriisiä. Tässä kontekstissa, ja oikeastaan vain tässä kontekstissa "Kuutamolla" jatkaa vieraslajina tuotujen sinkkufilmien ja x-sukupolvikuvausten perinnettä. Tämän tarinan Iiris ei ole mikätahansa iris, mekaanisesti tarkentuvan värikalvon symboli, kaurismäkeläinen miesten toimien väline, tai pelkkä laina "Taksikuskista": jo lähtökohdiltaan elokuva tekee selväksi, että tämä on suomalaisesti asennoitunut tarina erään nuoren naisen päiväunesta, ihmisen, josta näemme vain hänen kuvitelmansa täydellisestä parisuhteesta ja siitä miten hän päiväunensa sisällä pääsee irti une(lma)staan. Siten sen verrokiksi kelpaa yhtä hyvin "Kairon purppuraruusu" (1985) kuin "Vanilla sky" (2001), vaikka se suomalaisena sinkkufilminä onkin lähempänä elokuvia "Levottomat" (2000) tai "Minä ja Morrison" (2001). Kun kyseessä on tarina unettoman ihmisen koettelemuksista ja kohtaamisista, sen etäinen verrokki olisi myös "Uneton Seattlessa" (mihin filkka suoraan viittaakin). Elokuvan suomalaisuusaste merkitsee nykyään sitä, että kuvatapa ja sitä tukeva ääniraita ovat lähellä ammattitaitoista musiikkivideota. Ja että juustokaupassa palvelee kömpelö kauppias, jonka läsnäollessa voi puhua häpeilemättä yhdyntäasennoista... No, Iiris on uutta X-sukupolvea, oikeastaan XXX-sukupolvea, joka joutuu ratkomaan ainutlaatuista vapauttaan suhteessa kokeneempaan äitiin, kokeneempiin naispuolisiin frendeihinsä ja kokeneempiin valkokankaan naisiin. Rennonrivo taiteilijaäiti toteaa Iiriksen olevan ensimmäinen sukupolvi, joka on "konservatiivisempi kuin vanhempansa". Mutta jos tarina on lähtökohdaltaan Iiriksen päiväunta, romanttista satua, niin mitä Iiriksen konservatiivisuus tarkoittaa? Ilmeisesti konservatiivista suhdetta esittämiseen ja elokuviin. Aluksi Iiris siis olisikin pelkkä fokusoiva iris. Ja jos iriksestä ihminen, nainen tunnistetaan - patristisessa kulttuurissa naisen kautta maailma kuvitellaan? - niin muuttuuko maailma, kun iriksen terävyys, symbolin syvänäkö tarkentuu? Edellä viitattu "ihmissuhteen esittämisen kriisi" on Iiriksen tarinassa ytimenä sikäli kuin Iiris on tietoinen elämästään elokuvan kaltaisena esitettävien roolien sarjana. Ehkä "Kuutamolla" ei olekaan kaavakuva yhden naisen päiväunesta, vaan Katja Kallion ja Aku Louhimiehen (Kallion romaanin pohjalta) kirjoittama kuvitelma kokonaisen naissukupolven päiväunesta. Näkökulman yksinkertaisuus ja yksipuolisuus johtuvat sekä käsikirjoittajien että ohjaajankin paikkaa hoitaneen Louhimiehen tavoitteesta kiinnittää saturomanssi nykypäivän kuvastoon mutta irrottaa se samalla nykypäivän sosiaalisista parisuhdevaateista, oikeiden sinkkujen kyynisestä tarkkanäköisyydestä parinvalinnassa (Iiriksellä on silmälasit vain teatterin pimeydessä...) Elokuvan alkujaksossa nämä romanttiset tilanteet puretaan välittömästi, kun on saatu osoitettua, että Iiris tulkitsee täydellisesti väärin kohtaamansa miehet ja tulee toimineeksi aktiivisesti, uskoneeksi aktiivisen naisen rooliin. Vasta kun hän istuu passiivisesti poimittavan prinsessan roolissa, häntä lykästää: öisiin kesäpitoihin kävelee elokuvaohjaaja Marko, hän osaa välittömästi ne samat romanttiset repliikit, jotka myös Iiris tuntee. Samoissa juhlissa Iirikselle kuitenkin osoitetaan toinenkin tavoittelemisen arvoinen mies, kaverinsa Lauran siippa Sami. Ihanne-elämä unelmaprinssin kanssa kuvataan 45 sekunnissa, minkä jälkeen seuraa 1.40 minuuttia arkea jossa pariskunta etääntyy toisistaan. Iiris alkaa muokata itseään vastatakseen unelmaa, jollaisen kuvittelee Markolla olevan naisesta, mutta muutokset osoitetaan naurettaviksi ystävien ja Markon näkökulmasta. Lopulta pari etääntyy niin paljon, että Iiriksen äiti saa tilaa analysoida epäonnistumista: "Te teitte toisistanne ihmeellisempiä kuin olittekaan". Toisaalta se miten "ihmeellisinä" Iiris ja Marko on esitetty on perustunut sille, millainen kuva on heitä edustanut ihmeellisen 45 sekunnin ajan, joten kuvakulma on Iiriksen subjektiivinen kuvitelma, olipa se sitten muistoa tai päiväunta alusta loppuun. Markon osuus unelmassa on siis pelkästään sellainen millaisena kertova nainen on miehen roolin kuvitellut: niin täydellisenä, että mies on aiheellisesti ja luontevasti kriittinen naisen (ystävältään oppimia) pinnallisia rooleja kohtaan. Kun Iiriksen kärsimyskautta on kuvattu jaksolla 45-75 minuuttia, siirrytään elokuvan kolmanteen jaksoon, jossa Iiris on täydellisen oppinut kuvittelemiensa kärsimysten kautta. Nyt hän kokee lyhyen kesäromanssin vapaaksi jätetyn aviomiehen kanssa ja osoittaa kypsyyttä ymmärtäessään Samia riittävästi jättääkseen tämän, samoin kuin hän on murtanut muutkin säädyllisyyttä koskevat rajoitukset. Markon kanssa intimiteetti perustui häveliäille rakastelukohtauksille: sukupuolten eristettyjä alueita korostettiin sillä, miten mies hymyili (ylhäältä alaspäin kuvattuna) naisen noloudelle yllättäessään tämän pytyltä (uhrin asemassa alhaalla) vessassa. Uudistunut Iiris on sen sijaan jo oppinut intimiteetin rajattomuuden ja hän nousee pytyltä rennosti kun mies on samassa kylppärissä suihkussa. Jaksolla 93-94 eli kahden minuutin aikana kuvataan Iiriksen ulkoinen muutos: remontti, television peittäminen, ratsastaminen, lentäminen kuumailmapallossa eli korkean paikan pelon voittaminen. Tämä kaikki tapahtuu valmentautumisena Markon kohtaamiseen: Markon elokuvan ensi-iltaa seuraa ravintolavaihe ja Markon 'valloittaminen'. Iiris on jo kokenut ravintolakävijä (missä välissä se kokemus lie karttunut?), yhteisen yön jälkeen hän alkaa popsia ruokaa ja kiittää miestä yöstä, ei taivu mihinkään romantisointiin. Nyt miehelle ei jää enää muuta mahdollisuutta kuin olla se joka siirtyy seuraavaan vaiheeseen ja kosii Iiristä tarjoten tälle paikan unelmien valtakunnassa eli Hollywoodin ihmemaassa. Saturomanssin huipennuksessa Iiris on nyt kyllin kypsä pääsemään tämänkin unelman ylitse, mutta vasta kun hän osaa kuvitella kuvina ystävänsä Lauran elämää ja näkee filmillisenä takaumana, miten Laura eroaa omasta unelmamiehestään Roomassa. Lauran elämä on lupaus siitä, että kakun voi sekä syödä että säilyttää, onhan Lauralle jäänyt lapsi unelmamiehen kanssa koetusta suhteesta, ja sen lisäksi saanut "namun" aviomiehen. Iiriksen kieltäydyttyä Hollywoodista hänet palkitaan kyvyllä nähdä 'oikeita' päiväunia eli nähdä kypsän naisen unelmia: Iiris menee kotiin, kävelee alasti patjalle ja kipristyy sikiöasentoon kirkkaaseen päivänvaloon. Lopussa seuraa Iiriksen palkinto, tatskamies Jukka, jolla on valmiiksi lapsetkin omasta takaa. Teatteri Orionissa, saturomanssien nykyaikaisessa kirkossa, pari tapaa Samin ja Lauran. Iiris tunnustaa seurakunnan läsnäollessa, että hänelle "alkaa kuuluu aika hyvää" ja tarttuu miestä kädestä kuuluvuutta osoittaen. Viimeisenä teatterikirkon valkokankaalle heijastuu nukkuva Iiris ja pariskunta voi poistuu teatterista pimeään, sen ei tarvitse katsoa enää elokuvaa/päiväunelmaa joka on loppuun käytetty. -- M.G. Soikkeli Videolta elokuussa 2002 ja helmikuussa 2003 Soikkelin elokuva-arkisto