=========================================================== Lyhyesti: "Laululintu" on tyyliltään epätasainen perhedraama musiikillisesta ihmelapsesta. Kasvukertomuksen hulttio-äiti ja rahanahne musiikkibisnes on liioiteltu turhan pitkälle, eikä leffa kaipaisi Cainen tai McGregoryn kaltaisia tähtiä. Vain laulajattaressa, Jane Horrocksissa, on oikeaa karismaa. =========================================================== Jim Cartwrightin näytelmä "Laululintu" on sovitettu elokuvaksi osaamatta päättää, mihin tyylilajiin se sovitetaan: perhesuhteissa on vakava draama, mutta lahjakkaan lapsen tragediaa käsitellään väliin fantasian keinoin, väliin psykologisoiden. Ne jotka ovat nähneet Brenda Blethynin "Salaisuuksia ja valheita" -elokuvassa (1996), hoksaavat nopeasti miten farssimaiseen äärilaitaan juuri hänen hahmonsa rääväsuisena äitinä on viety tässä elokuvassa. Kun Michael Caine sitten kävelee mukaan tarinaan lipevänä managerina, voi elokuvan seuraavista sävyistä olla vain huolissaan: tuleeko tästä vielä pedofiilijuttu vaiko "Loiston" tapainen toipumistarina? No ei kumpaakaan. Tarina tiivistyy muutamaan päivään ja konserttiin, ratkaiseva juonenkäännekin on perusteltu hyvän draaman tavoin jo ensi minuuteilla. Vain keskushenkilön eli "LV"-nimisen laulajaihmeen persoona on täsmentymätön, sillä hänet kuvataan enimmäkseen muiden havaitsemana ja tulkitsemana. Yksityisin osa LV:tä (="Little Voice") näyttäytyy unelmina, jotka vähitellen kohtaavat ulkomaailman. Jos "Laululintu" olisi toteutettu samoin kuin Dennis Potterin näytelmät eli sekoittamalla musiikkinumeroissa rohkeasti arkea ja unelmia, elokuvan lauluosuudetkin olisivat saaneet aivan erilaisen merkityksen sisäisen maailman julistuksena. Nyt elokuvan yllätykset perustuvat sille, että LV eli Jane Horrocks (tuttu ainakin AbFabin sihteerikkönä) on ihan oikeasti loistava miimikko, jonka parhaat laulunumerot, tosin, tässä elokuvassa tupataan potpuriksi. Brittiräävitön seksihuumori ja napakka dialogi on saanut täydennykseksi tolloa, kenties amerikkalaiselle yleisölle suunnattua vitsailua ihmisten lihavuudesta; samoista ison tuotannon oireista kielii se, että ujon poikakaverin rooliin on sijoitettu valovoimainen Ewan McGregor tai että lipevän managerin hommissa häärii juuri Michael Caine, kenties uransa paksukalloisimmassa roolissa. Tällaiset näyttelijävalinnat siirtävät huomion pois olennaisesta, kotiinsa sulkeutuneen lapsitähden mahdollisuudesta voittaa ujoutensa ja loistaa tämän tarinamaaiman kirkkaimpana tähtenä. Tämä maailma on jo valmiiksi tähditetty... Elokuvan on ohjannut Mark Herman, joka ainakin itselleni on täysin tuntematon suuruus; leffan epätasaisuus ei kuitenkaan ole välttämättä hänen vikansa, niin siististi toimivat yksittäiset kohtaukset. -- M.G. Soikkeli Videolta 23.7.2000 Soikkelin elokuva-arkisto