================================================================ Lyhyesti: "Leijonakuningas" on Disneyn varmanpäällefantasia ja sitä mukaa kertomuksellisilta ja kuvallisilta ideoilta köyhempi kuin firman viimevuotiset animaatioleffat. Siinä on yllättävän raakoja ja ahdistavia kohtauksia, eikä sen musikaalisuus toimi alkuunkaan - mutta myös yhä pidemmälle vietyä tietokoneanimaa- tion käyttöä ja huoliteltua hahmojen ilmeikkyyttä synteesissä pehmoleluisuuden kanssa. Kokonaisuutena (odotettu) pettymys. ================================================================ "Lions eat guys like us" Ainahan Disneyn fantasiamaailma on ollut sairas, alkaen perheettömistä ankoista ja erään lumihipiäisen naisen 7 pygmirakastajasta. Jokaisen uuden Disneyleffan jälkeen on uskonut nähneensä oireellisimman ytimen. Taas tuntuu, että "Lion King" on pohjakosketus oidipaalisia jännitteitä hysteerisesti kiertävän Disneyn patologiaan. "Leijonakuninkaan" tarina on niin puhtaasti symbolinen käsitellessään pojan suhdetta isään, että koko nuoruus onkin vain oikean mantrabiisin löytämistä. Miehiä koko Afrikassa on vain kolme: hyvä isä, paha setä, ja identiteetistään epävarma poika. Kun paha setä hallitsee, on maa hedelmätön ja kaikki naaraat kuuluvat tälle laiskalle, brittiläisittän aksenteeraavalle kieroilijalle. Revi siitä kuningasdraamaa. Visuaaliset temput painottavat niitä (sukupuolettomia) puolia, joilla tarina myy. Ja naisen kirjoittama stoori, muuten... Toinen musta puoli leffaa on kolonialistinen asenne. Mikään ei ole muuttunut sitten Viidakkokirjan, ainakaan suvaitsevampaan suuntaan. Kuvamaailmaan kuuluu, että tapahtumapaikka on Afrikassa (vaikkei sitä tietenkään mainita) mutta päähenkilöt ovat kaikki vaaleaihoisia. Elokuvan tummanahkaiset ovat joko taikauskoisia hulluja (paviaani- tietäjä) tai mielipuolisesti hohottavia tappajia (hyeenat). Mutta sehän on vain harmitonta fantasiaa? Jos on "vain", niin sitä suurempi syy huolestua, koska fantasia ohittaa helpoiten kykymme pohtia näkemäämme. Kotona lapset voivat pehmoleluilla uudelleen luoda fantasian Afrikan, jossa kaikki on niin värikästä ja (kuninkaallisesti) hallittua ja niin kaunista, että se voi vaikuttaa todellisemmalta kuin uutisien Afrikka, joka on nälkää, sotaa ja kuivuutta. Jos se on "harmitonta" niin sitäkin suurempi syy huolestua: tämänkin Disney-elokuvan mallintama maailma on yksinkertaisuudessaan historiaton, auktoriteettiuskoinen ja yksilökeskeistä suorittamista korostava. Ja enemmän kuin ennen, tämä tarina on imelä kuin lautasellinen suklaapuuroa, vaikka bailaa freesisti ja ilmavasti kuin etninen orkesteri. Fantasian särmikkyys pelkästään kiehtoo yksilöä, mutta imelä myy, uppoaa suoraan siihen haluavaan (lapsi)massaan joka vasta etsii omintaan. "Leijonakuninkaan" kaltaiset sadut ovat vaarallisella tavalla lapsellisia. Muutamat elokuvan kohtaukset ovat niin komeita massiivisessa elävyydessään, että ne jähmettävät hengityksen ja pystyvät vielä nostamaan sen ihmetyksen mikä on tuttua lapsuuden ensimmäisistä elokuvista: kuinka tuo on mahdollista? Kokonaisuutena tämän leffan kuvamaailma on kuitenkin _liian_ hallittu, liian täyteläinen valokuvaa läheneviltä savannimaisemiltaan, joissa selkeästi rajatut muutaman viivan hahmot liikkuvat. Vaikutelma on paljolti sama, onnistumisessaan ja ärsyttävässä epätasaisuudessaan, kuin joissakin näkemissäni CD- ROM-peleissä. Animaatiopitoisemmissa jaksoissa värit ovat liiankin intensiiviset ja elävät kuvapinnat liian laajoja, kuvakulmaltaan liian lähellä kohdetta; kuvat eivät hengitä vaan pursuavat katsojan naamalle. Leffa on tehty siinä määrin videoversiota ajatellen. Musiikki oli omaan makuuni ja etukäteismaineeseen nähden kovin helppoa, paitsi mitä etniset kuorot levittivät kuviin sopivia äänimaisemia. Musikaaliset vilinäkohtaukset olivat episodeina jähmeitä ja kokonaistarinaan kömpelösti lomittuvia. Elävyys oli hoidettu värien ja viivojen vilskeenä, sadun surrealismina, ehkä sekin kompuutterituettuna animaationa, mutta siitä uupui visuaalinen ideoiden lennokkuus venytettäessä olentojen ominaisuuksia suhteessa ympäristöön (hienona vertailukohtana Aladdinin lampunhenkijaksot). Toivottavasti suomeksi dubattu versio tuo jotain uutta särmää - toivottavasti sitä ei tartte koskaan silti nähdä. Yllättäen visuaalista näyttävyyttä oli panostettu ahdistaviin ja taistelukohtauksiin. Disney goes manga? Kylläpä vaan aikuisfilmien rohkea raaistuminen näkyy myös Disneyn rohkeutena. Leijonakuningas" on ennen kaikkea Disney-tuotemerkin visuaalisten merkkistandardien korostusta. Tuntuu kuin sidekick-pelletkin olisi rahdattu filmiin vain assosiaatioiden herättämiseksi edellisiin elokuviin. Kaiken taustalla lainehtii sininen Buena Vista -taivas. Odottaa vain että ylimmästä tähdestä oikealle hehkuisi pieni valkoinen "TM". Tästä kaikesta huolimatta, tietysti, veisin lapseni katsomaan tätä elokuvaa jos minulla kersoja olisi, ja sanoisin: katso, tällaisia fantasioita eivät sukupolvet ennen meitä pystyneet näkemään edes hurjimmissa unissaan. Elokuvaan jälkeen sitten näyttäisin oikeat tähdet ja sanoisin: katso, tuollaisia fantasioita eivät sukupolvet edes meidän jälkeemme pysty kuvittamaan. Hyvä niin. -- ##################### "Kirahvilla on musta, 50 senttiä pitkä kieli, M.G. Soikkeli eikä sillä ole äänijänteitä. csmaso@uta.fi Kirahvilla ei ole mitään sanottavaa. ##################### Se vain kirahveilee ympäriinsä." Soikkelin elokuva-arkisto