============================================================ Lyhyesti: "Lihan värinä" on seesteistä, suorastaan lempeää Almodovaria verrattuna "Matadoriin", vaikka se käyttää hyväkseen trillerin kaikki jännitteet, eroottiset ynnä väkivaltaiset. Loistavat näyttelijät, tuikeita kohtauksia, ja simppeli stoori 5 ihmisen rakkausrikkeistä. Ihanan nakua. ============================================================ "Lihan värinässä" (1997) ohjaaja Almodovar tuntuu vakavoituneen henkilöhahmojen tähden: nyt tiivistetään elokuva, joka tekee kunniaa kuvattavien ihmisten kauneudelle, intohimolle ja ehdottomuudelle. Kukaan ei ole aivan kaunis tai ilkeä, koska surkeinkin häiskä tarrautuu ihailtavalla sinnikkyydellä turhimpaan kuvitelmaansa, ja kunnioitettavimmat ihmiset ovat alttiimpia lihan kuin hengen houkutuksille. "Lihan värinää" herättävät kaksi poliisia, kaksi aviovaimoa ja yksi rikollinen; leffasta olisi saanut synkänpunaisen romanssin, ja päätähdet Liberto Rabal ja Francesca Neri olisivat voineet jäädä leffahistoriaan kauneimpina rakastavaisina mitä on väreissä nähty. Nimeä myöten leffa on kuitenkin viritetty samaan hirtehiseen tyylilajiin, joka on tuttu muista Almodovarin filkoista. Jo leffan pitkä alkukohtaus, synnytys vastentahtoisen paikallisbussin kyydissä, pakottaa katsojan näkemään, miten arkisen koomista tämä madridilaisten touhu oikein on, silloinkin kun kyse on elämän suurista tapahtumista syntymästä tai kuolemasta, voitosta tai häviöstä rakkauden pitkässä pelissä. Leffan pohjana toimineeseen Rendellin romaaniin en ole tutustunut, mutta on helppoa nähdä, millä kohtaa Almodovar on muuttanut ahdistavat aiheet omiin tarkoituksiinsa; esimerkiksi alkoholismin tai ampumahaavan pelkäksi vitsiksi. Vuosien 1970-1996 ajanjakson leffa kuroo umpeen draaman tasapainosta paljoakaan piittaamatta; olennaisempaa on kuvallisen materiaalin tasapaino, sen syventäminen taustamusiikilla tai ohentaminen nopealla replikoinnilla. Joissakin repliikeissä kalskahtaa myös elämää suurempia ajatuksia, mutta kyllä se vaikuttavin materiaali on jälleen kuvissa, joista oikeaa esimakua antaa leffan hehkuvaksi ihoksi pelkistetty juliste: jokainen kohdattu ihminen on kutsu toisenlaiseen tulevaisuuteen, ja keho on sen kutsun symboli, monin tavoin ratkaistavissa oleva. Sekä Rabal että Neri ovat harvinaisuuksia näyttelijöinä, komean kauniita ihmisiä, joissa on kuitenkin tietty särmä ulkonäössä (Rabalin matalat, tylsämieliset kasvot; Nerin tanakat rinnat ja juliaroberts-tyyppiset häkeltyneet tyttöilmeet). Rabal myös näyttelee keskitetyllä vimmalla, joka muuttuu kukonpoika-machoilusta aikuisen miehen mitään pelkäämättömäksi herkkyydeksi. Tällaisen hahmon kohdalla muutos ei edellytä pitkiä monologeja tai monimutkaisten ihmissuhteiden selvittelyjä, vaan pelkästään juonen, jossa ihmiselle aukeaa yhä laajempia mahdollisuuksia toteuttaa unelmansa. Ilmestyksenkaltaisen Nerin vastapainoksi leffassa on Rabaliakin tomerampi luonnenäyttelijä, Angela Molina, jonka tehtäväksi jää antaa kukonpojalle sukupuolivalistusta. Kehuttu Javier Bardem on tietysti hänkin näyttelijä paikallaan, mutta ei niin mieleen jäävä kuin nuo edelliset. Rakkauden ja jopa erotiikan kuvaajana Almovar näkyy ohjaavan suruttoman kliseisesti, mutta herkissä kohtauksissa on yllättävää voimaa juuri elämänmyönteisen komiikan ansiosta. Eikä tällainen, flamencolaulun karheudella etenevä filmi mitenkään voikaan tarkentua yhtä paljon jokaiseen hahmoon; leffan keskipisteessä on rakkauden hävyttömyys, tunteiden yksioikoisuus ("Anna rakkauteni takaisin niin tapan sen", kuuluvat flamencon sanat!). "Lihan värinä" painelee läpi vauhdilla kaikista kliseisistä kohtauksista, jättäen kyllä lopulta hieman hämmentyneen "tässäkö kaikki?" fiiliksen. Mutta henkilöt jäävät elämään mieleen... Lopputekstien kohdalla kuulin kyllä jonkun katsomossa kysyvän vierustoveriltaan "Oliko tää susta vähän hämärä?" joten aivan jokaiselle trillerin ystävälle leffaa ei voine suositella. Almodovarista tykkäävä sen sijaan bongaa filmistä monia ohjaajalle tyypillisiä asetelmia (puhelimien aiheuttamat sotkut, tollot poliisit, naiset parvekkeilla, virnuilu miesten ystävyydelle) ja purskahtaa epäilevään nauruun vielä leffan viimeisen repliikin kohdalla. Olihan se vitsi elokuvien poliittisesta tekopyhyydestä, olihan? Leffan moitteeksi ei voi sanoa muuta kuin että kesti hävyttömän kauan saada se Suomen teattereihin, filkkahan on kuitenkin ihan siististi main streamiä, tuskin sitä muuten olisi sijoitettu Bio Rexin isoon saliin. Toisaalta leffa _ei_ ole sellainen kestävä klassikko kuin "Matador", että sen vimmaisuuden ja lukuisten hassujen hahmojen pariin haluaisi palata uudelleen; ainakin itseäni kiehtoo enemmän Almodovarin hahmojen yksityinen friikkiys kuin joukkohulluttelu ja tilannekomiikka. -- M.G. Soikkeli 11.1.1999 Helsingissä Soikkelin elokuva-arkisto