============================================================ Lyhyesti: "Lulu on the bridge" on kevyt, jopa hatara sairas- kertomus, jonka eteerisyydestä vastaa Mira Sorvino ja 'jalat maassa' -asenteesta Harvey Keitel. Henki ja ruumis taipuvat Paul Austerin kirjoittamassa/ohjaamassa leffassa yllättävän romanttiseen vuoropuheluun. Maaginen realismi saapui cityyn. ============================================================ EN ole lukenut yhtäkään Paul Austerin kirjoista, juuri siksi, että olen tavannut ihmisiä, jotka ovat pitäneet niistä niin varauksettomasti, jotain itsestäänselvän sujuvaa proosaa löytäneinä. Olen odotellut, kuten monen muunkin kirjailijan kohdalla, että Austerin tuotanto jotenkin vain törmää omaan elämääni. Luulenpa, että Paul "King of Coincidence" Auster arvostaisi lukijoiltaan tällaista lähestymistapaa. EN myöskään kuulu niihin, joille Austerin kirjoittama "Smoke"- leffa oli rento ja "elämänmakuinen" leffayllätys keskellä harvinaisen tylsää elokuvakautta. Minulle "Smoke" oli piinallisen yritteliäs autenttisuudessaan, tollo makeudessaan, ja järkyttävän sliipattu William Hurt -kiinnityksellään. Kun Hurtin kaltainen itkusilmäinen egomaanikko tuodaan leffaan kirjailijan hahmoksi, ei filkalla ole enää muuta kuin menetettävää savuntuoksuisesta rosoisuudestaan. Minun silmissäni "Smoke" flirttaili yleisölleen yhtä naiivisti kuin jokainen tupakointia sosiaalisena riittinä harrastava kapakkahäirikkö. EN pystynyt, kuitenkaan, pysyttelemään erossa Austerin elokuvasta, kun sellainen taas osui nähtäväksi. Vielä teatterin aulaan saapuessa epäröin: millaisen yhdistelmän Auster voisi debyyttiohjauksessaan "Lulu on the bridge" (1998) saada aikaiseksi Mira Sorvinosta ja Harvey Keitelistä? Oliko omituinen näyttelijäpari Austerin kokemattomuutta kieltäytyä siitä, mitä tuotantoyhtiö tarjoaa - vai pystyisikö Auster jotenkin sijoittamaan näin erikoisen romanssiparin johonkin tyylilajiin? Jos Wim Wenders oli jättänyt tämän elokuvan ohjaamatta, miten Austerin kaltainen puolikokenut filmifriikki (yhteisohjattuaan sentään "Blue in the face"- harjoitelman "Smoken" jatkoksi) tarjoilisi tämän realismia ja fantasiaa sekoittavan draaman? * * * Sisällä teatterissa, vielä vartti tai tunti ja vartti myöhemmin, olin tyytyväinen illan elokuvavalintaan. "Lulu on the bridge" on pieni lempeä elokuva, jolle on valmis antamaan paljon anteeksi, ainakin ensimmäisellä katselukerralla. Leffa etenee pienin yllätyksin, joissa ei ole juurikaan draamallista "ahaa!"-elämystä, mutta kylläkin runollista viehätystä, joka taivuttaa elokuvan omaan tunnelmaan: kaikki mikä tapahtuu kertoo ensisijaisesti päähenkilöstä. "Lulu on the bridge" on siis lyyrisen minän täyttämä elokuva, söpö ja kömpelö kuin vastasyntynyt. Kaikki tapahtumat heijastavat päähenkilön, jazz-saksofonisti Izzyn sisäistä muutosta, henkistä kasvua. Leffa huipentuu kerronnallisesti halpaan temppuun, jolla selitetään kerralla kaikki, mikä oli sadunkaltaista tässä rikos&rakkaus-juonessa -- ja silti, vielä leffan loppukrediittien pyöriessä tuntee nähneensä jotain ainutlaatuista elokuvakerrontaa. Mitä tämä ainutlaatuisuus sitten on? Austerin henkilöohjaus näyttäisi antavan henkilöille paljon tilaa hymyillä ja iloita; edes leffan pahoilla hemmoilla ei ole hartiat jäykkinä. Tilanteiden rakentajana Auster on kaavamaisen teatraalinen, kohtaukset kaksiulotteisia ja useimmiten kahdenkeskisiä; on kokonaan loistavien näyttelijöiden ansiota, että "Lulu on the bridge" kiinnittyy elettyyn elämään intensiivisemmin kuin "Smoke", niin unen logiikkaa muistuttava kuin tämä Austerin oma ohjaus (omasta tekstistään) liekin. Leffan erikoista tunnelmaa mielisi kutsua "kirjalliseksi"; ehkä "Lulu on the bridge" olisi siis eräänlaista elokuvataiteen proosarunoa... Leffan henkilöhahmot ovat arvoituksellisen pinnallisia ja kerronta jättää paljon tyhjää niidenkin kohtausten väliin, jotka ovat edes kausaalisessa suhteessa. Tarina ampumakohtauksesta suureen rakkauteen toipuvasta muusikosta (Keitel) on sillä tavoin haikaileva ja sentimentaalinen, että se edellyttää näyttelijöiden esittävän toistuvasti hämmästystä heidät kohdanneista ihmeistä - tähän Keitel ja Sorvino pystyvät, vaikkei heidän yhteinen kemiansa ole lähelläkään esimerkiksi "Pianon" hirviö & kaunotar -rakastavaisia. Vähitellen katsojan on vain hyväksyttävä, että tämän kertomuksen elämysmaailma tulee täysin Keitelin esittämän vanhan muusikon tajunnasta. Ja _se_ luo tähän filkkaan erikoisen kirjallisen tunteilu-tunnelman, että kömpelösti lomittuvien kohtausten ja amatöörimäisesti ohjattujen toimintapalojen kautta tämä elokuva kerrostuu pala palalta, kuin pienoisromaani, ja tarraa maanisesti esinemotiiviin - sekin luontevaa pienelle, yhteensattumista rakentuvalle tarinalle. Willam Dafoe ja Vanessa Redgrave, joilta voi aina odottaa pelkästään parasta näyttelijöinä, antavat Lulu-tarinalle eräänlaisen "elokuvallisuuden" takuun. He kiinnittävät tarinan kahdella erilaisella metakerronnallisella tasolla elokuvaformuloiden traditioon: Dafoe esittäen mitä hassuinta arkkikonnaälykköä ja Redgrave äidillistä naisohjaajaa tekemässä elokuvaa "Lulu on the bridge". Jos vielä Keitelin ja Sorvinon tilalle olisi valittu vähemmän tutut, silti isä-tytär -mielteitä herättävä romanssipari, niin "Lulusta" saattaisi löytää jotain uutta seuraavillakin katsomiskerroilla, esimerkiksi havaita New York -kuvituksessa muutakin kuin Ferraran, Scorsesen tai Allenin ohjauksista tuttuja kliseisiä ympäristöjä. Tällaisenaan "Lulu on the bridge" houkuttaa entistä enemmän Austerin kirjojen pariin, etenkin hänen muistelmiensa, mutta Paul Auster ohjaajana - well, kaikkea muuta kuin takuu elokuvan yhdessäpysymiselle ja kantavuudelle alusta loppuun. -- M.G. Soikkeli 26.8. Bergen Soikkelin elokuva-arkisto