Maailman ääriin =============== Jokaisella vuosikymmenellä on suuri road-leffansa. En usko olevan liian hätiköityä nimetä Wendersin "Maailman ääriin" -filkkaa sellaiseksi 1990-luvun tarinaksi, joka toimii vertauskuvasarjana koko tämän vuosikymmenen ihmistyypistä. Lisäksi Wenders ottaa huomioon kaiken road-leffan perinteen, musiikin, dokumentoinnin, idyllin ja nomadin suhteet. Perinteen lastista kai selittyy miksi filmissä on kaksi niin erilaista episodia, ensiksi pitkä osuus vaellusta ympäri planeettaa ja sitten pitkä jakso Fabre-perheen tutkimuksesta Australiassa. Wenders vyöryttää liikkelle kaikki Viimeiset Suuret Sivulliset, taiteilijat, rikolliset, etsivät, rockarit, vaeltajat, eksistentialistit, uneksijat. 1990-luvun road- leffan ei tarvitse enhää etsiä sitä viidettä vaihdetta, jolla saaataisiin esiin ihminen ilman viitekehystä, Ikuinen Vaeltaja, viimeinen odysseus, joka jatkuvasti kysyy paikkaansa suhteessa luontoon siitä eroon kasvettuaan. "Maailman ääriin" ei tarvitse matkata enää sellaisella hillittömyydellä kuin "Easy rider", koska muutamassa tunnissa pääsee mantereelta toiselle. Matkalla ollaan yhä korostuneemmin itsensä matkustamisen eikä päämäärien vuoksi. Road-moviet ovat Perimmäisen Merkityksen etsintää ihan siinä kuin vanhat pyhiinvaellustarinat, sen tuntemattomaksi käyneen Itsen etsintää. Ja siksi "Maailman ääriin" vie merkitysmaailman äärelle. Kun kaikki on nähty mitä planeetalta voi, on jäljellä enää oma mieli. Wendersin filmi pelaa vanhoilla ja yksinkertaisilla ajatusleikeillä, mutta silti se löytää (uuden tekniikan kautta) niistä jotain uutta. Vain sokea voi ymmärtää mitä ihminen näkee, koska sokealle nähty ei ole ensisijaista vaan ymmärretty. Kun Fabre- perheen vanha nainen näkee missä tilassa maailma on, ollaan valmiita hyväksymään koko planeetan kuolema. Samalla Wenders alkaa elätellä toivon ajatusta - filmi onkin eräänlainen sinfonia, jossa eri ihmisten läsnäolo tuo erilaisen teeman esille. Ja miten tarkkaan taustamusiikki viettää katsojaa toisen episodin idylliin - erityisesti autiomaaosuuden hiljainen ja luja "union of a man and the woman" - ratkaisee millaisella empatialla katsoja voi seurata toisen episodin yltiöromant- tista semioottista leikkiä. Kun Fabre-perheen miehet jatkavat edelleen Perimmäisen Merkityksen etsintää, he päätyvät maailman ääriin myös sisäavaruudessa (samalla kun he ovat saapuneet ihmisen historian ääriin kahdella suunnalla: Australian aboriginaalien luo ihmiskunnan historiaan ja ydinräjähdystä odottavan planeetan tulevaisuuteen). Viimeinen referentti "minälle" ovat mielen sisällä ne kuvat, joita emme voi tietoisesti ottaa käsiteltäviksi, unien pimeä maailma. Ja kun ihminen ottaa minänsä referentiksi pelkästään oman historiansa (kuten ihmis- kunta laajemmassa mittakaavassa on tehnyt, piittaa- matta rotunsa tulevaisuudesta) hän jähmettyy kiinni koneeseen niin kuin Fabre-perheen miehet ja heihin rakastunut nainen. On mielenkiintoista romantiikkaa Wendersin kaltaiselta elävän kuvan multitaiteilijalta, että hän on valinnut tarinan sankariksi kirjailijan. Sanoissa, rivien välissä, on vielä tutkimaton sisäavaruus, maailman ääret, joita ei ehkä voidakaan valloittaa. -- mg soikkeli Soikkelin elokuva-arkisto