Marie-Antoinette (2006) ======================= "Marie Antoinette" on absoluuttinen girlie-elokuva, kaksi tuntia ranskalaista aatelisrihkamaa lavasteena tyttöisyyden syvimmälle olemukselle. Tai tyynyisimmälle. Historiallisenakin elokuvana sitä voi katsoa, mutta pukudraamana se on silti lähempänä musiikkivideoita kuin muuten suosiossaan kasvavia 1700-luvun kuvaelmia aikalaisboheemeista. "M.A." on selvä sisarteos ohjaaja Sofia Coppolan "Virgin Suicides" -esikoispitkälle (1999), vaikka girlie-elokuvana pitkä ja hupsu loikkaus "Prinsessapäiväkirjat XVI" -estetiikan suuntaan. Jos pääosassa ei olisi Kirsten Dunst, kaikkien maitotyttöjen kuningatar, tätä kukkasten, leivosten ja rokokoovaatteiden paraatia ei kestäisi. Harva kestänee. Jos tältä filmiltä odottaa minkäänlaista AJATUSTA 1700-luvun historiallisesta tilanteesta tai edes Marie- Antoinetten henkilöhahmosta, niin elokuvavalinta on väärä. Kuva ja musiikki ovat tämän elokuvan ansiot ja aiheet, kuvitus ja kerronta eivät. Jokainen myönnytys juonelle rikkoo tämän filmin huolella täyteen puhalletun pinnan. Siinä on tämän filmin heikkous, sata isoa samppanjakuplaa ei mahdu samaan lasiin. Toisaalta tämä elokuva muistuttaa hämmästyttävästi isä Coppolan lyhytfilmiä "N.Y. Stories" -koosteessa (1989), prinsessajuhlia erillään todellisuudesta, kuvitelmaa täydellisen keinotekoisesta ja kepestä sosieteetista, jossa ihmiset ovat lapsen viattomuuden tilassa. Hötönä tämänkin filmin jälkimaailma nielee, jos edes nielee. Ja vielä: alienaation kauneus, vapaus kaikista maallisista haluista on tässä elokuvassa yhtä kuin vapautta ympäröivän kulttuurin tavoista haluta ja haluta halua. Tämän elokuvan, samoin kuin Coppolan edellisen "Lost in translation" -filmin ajatus keskittyy siihen vapauden tilaan, jossa ihminen on viaton vain milloin VALTA nostaa hänet mukanaan oloihin joista hän on kielellisesti ja kulttuurisesti irrallaan. Onko vampyyrilla vastakohtaa? kysyin itseltäni "Marie Antoinettten" nähtyäni? Kyllä, maitokulmahampaineen "päiväkulkija" nakertaa leivoksia, kikattaa läpi 95% elämäntarinansa kohtauksista. Ja hymy, sehän on elokuvataiteen suurin ele, helmi. Mutta "ostereissakin on jotain", kuten elokuvan eräs keskeinen repliikki toteaa. Kieltämättä Jason Schwartzman Louis XVI:n hahmossa miellytti hänkin, hän on tämän filmin kypsymättömyyden aatelia kuvailevassa tyylilajissa omiaan, hallitsijana, joka tietää kaiken lukoista mutta ei mitään avaimista, seksistä ja politiikasta. Oma bonuksensa oli katsoa tämä elokuva Ranskassa. Kukaan yleisössä ei nauranut, ei reagoinut kerrassaan mitenkään edes siihen kohtaukseen, joka tästä elokuvasta voisi jäädä filmihistoriaan: Bow Wow Wown musiikkia railakkaasti käyttävänä "I want candy" -potpuriin, jota seuraa haikea vaunumatka läpi kesäisen yön. Helppo on kuvitella mitä keskimääräinen ranskalaisyleisö tästä elokuvasta tykkää, päästettyään jenkit ensi kertaa filmaamaan Versaillesin sisälle -- M.G. Soikkeli Aix en Provence 8.7. 2006 Soikkelin elokuva-arkisto