================================================================ Lyhyesti: "Marius ja Jeannette" edustaa ranskalaisen aurinkoista tiskirättirealismia. Paljon hymyjä, poliittista suoraselkäisyyttä ja kaurismäkeläisen rosoisia hahmoja koottu naapuristoromanssiin. Leffa on päättäväisen, naiivin hyväntahtoinen kaikille kuvatuille duunareille ja työttömille - jopa ylimakeaa silmille ja aivoille. ================================================================ Se että näin pieni tarina jaksaa ilahduttaa niin pitkään ilman kunnollista tarinaa ja kerronnan rytmiä, osoittaa sen miten iso puute on eurooppalaisista "tavallisen" elämän kuvauksista. Ja niinkin ylimakea kuin "Marius ja Jeannette" (1997) on köyhälistönaapuruston kuvauksena, se tuntuu sittenkin elämänmakuisemmalta, raikkaammalta ja arvokkaammalta kuin yksikään Kaurismäkien elokuvista; niin sattuvasti tällainen läpensä aurinkoinen syrjäkujadraama koskettaa suomalaistakin 1990-luvun arkea: politiikan ja uskontojen kummajaiset eivät mitenkään enää täsmää siihen elämäntapaan jota meidän on pakko sinnitellä tällä markkinavoimien hallitsemalla mantereella. "Marius ja Jeannette" ottaa itsestäänselvyytenä aiheet, jotka muuten lisättäisiin poliittiseen elokuvaan problematisoitaviksi teemoiksi: rotukysymys, sukupolvien välinen suhde, historian painolasti. Sekä etnisten että sukupolvirajojen ylittäminen on tässä elokuvassa niin ehdottoman selvää, että koko filmin henkilögalleria hymyilee sille; muun maailman laatimat filosofiat ihmisiä erottavista kulttuurisista tekijöistä eivät mitenkään kuulu siihen arkipäivään, jossa on pakko sietää kuoleman ja köyhyyden tasapäistävyys. Pääosissa virnuilevat Gerard Meylan ja Ariane Ascaride näyttävät todellakin siltä kuin heidät olisi napattu väkijoukosta; ilmeet ja luonteet ovat tasaisia tai kulmikkaita juuri siellä missä ne normaalielämässkin kohtaisi. Elokuva vain tiivistää arkielämää sen verran, että näemme näiden kahden ihmisen kohtaamisessa sen mikä tulee muuttamaan heidän aiempia käsityksiään itsestä; siinä elämänkertojen kietoutumisessa olennaista on, että rakkaus on vain solidaarisuuden näkyvin ja nautinnollisin ilmenemistapa. Robert Guediguian -niminen ohjaaja on jättänyt leffaansa myös paljon dialogitonta tilaa, milloin betonipölyn karvasta, milloin elokuvien keinotekoisuutta kommentoivaa ("Tule pois kuvan edestä, Jeannette"). Työläisromantiikkana "Marius ja Jeannette" kieltäytyy kaikesta dramatiikasta, ja niinpä leffan suurin, mutta myös nopeiten tyhjenevä anti on valtaisa helpotuksen tunne: niin, elämä on juuri näin simppelin kaunista silloinkin kun se on lastattu isojen pettymysten muistoilla. -- M.G. Soikkeli Helsingissä 25.7.1999, videolta katsottuna Soikkelin elokuva-arkisto