Merci la vie - elämä huoraa ============ Ei ole luvassa spoilereita. Ei pysty olemaan. "Merci la vie" on kaunein elokuva AIDSista, vaikkei se elokuvahistoriassa korkeammille palleille koskaan nousisikaan. Se on kuvankaunis vielä tehokkaammin ja itseisarvoisemmin kuin Greenawayn elokuvat, joskin "Merci la vie" on mainoskuvan estetiikkaa, eikä älykästä barokkista piktorismia kuten Greenawayn taide. Filkka on ontompi sanomaltaan ja filosofialtaan kuin Blierin "Iltapuku" tai "Kylmät alkupalat", mutta epäilemättä Blier on leffassaan saanut irroitella miten lystää, rakentaa kuviensa aistillisuuden juonesta piit- taamatta. Niinpä Blierin leffa on ainoa (tähän mennessä) tän vuoden elokuvista jonka halusin nähdä välittömästi uudestaan. Yhteys Greenawayn elokuviin löytyy siitäkin, että "Merci la vie" käsittelee sekin kuolemaa, mätänemistä ja seksiä; lisäksi leffaa tuke monin paikoin Philip Glassin musiikki. Plussaa Greenwayhin nähden on se, että Blier vaikuttaa aidommin ja hellemmin kiinnostuneen ihmisestä kuin aina jossain määrin akateemisesti henkilöhahmoillaan viisasteleva Greenaway. "Merci la vie" kertoo kuoleman metaforista, siitä miten elämä kätkee merkitystihentymiinsä kuoleman. Se mitä torjutaan on läsnä, etenkin kun kyse on kuoleman karkoittamisesta elämää naimalla. Elämän/kuoleman vertauskuvana filmiä hallitsee veretpysäyttävän kaunis nuori ranskalainen näyttelijätär - varokaa vain, sillä filkan aistillisuus ja eroottinen lumovoima vain kasvavat 2 tunnin aikana. Blier on löytänyt Joennen rooliin naisen (löytäisikö joku jostain nimen???), joka tosiaan on kukkea kuin elämä itse - ja huoratessaan kaikille vastaantuleville miehille nuoruutensa, hän tarjoaa myös kuoleman. Tämä allegorisuus selviää jo elokuvan ensim- mäisillä sekuneilla, kun morsiuspukuinen Joenne hakataan hiekkarannalle ja hän kuiskaa: merci la vie. Elokuva leikkii pitkin Ranskan historiaa ja yhteis- kuntaa, kertoo miten kukin ihminen, ei ainoastaan miehet, reagoi elämää hehkuvaan Joenneen ja tämän arkipäiväisyyttä edustavaan ystävättäreen. En panisi frangejani likoon filmin feministisyydestä, varsinkin kun Blier kuvaa niin herkutellen naistähtensä vartaloa. I alla fallos filmi on paljon railakkaampi kuva naisten asemasta kuin romantisoin- nissaan hampaaton "Thelma ja Louise". Silti siinä on samaa Nainen sivullisena -teeman runollista pateettisuutta kuin muutamissa eurooppalaisen filmin klassikoissa. Jos Blierin aiemmissa leffoissa on absurdismi tökkinyt vastaan niin "Merci la vie" voi olla helpompi trippi, siinä riittää niin paljon ihasteltavaa kuvan- käytössä. värien, valojen ja kohdistusten rytmityksessä, ettei tarinan heppoisuudesta voi närkästyä samana päivänä. Kuvakieli on samalla tavoin kevyttä kuin mainoksissa tai musiikkivideoissa ja kevyeksi filkan tekevät myös sen vitsit omasta elokuvallisuudestaan, filmin tekemisestä itsensä sisässä. Ne sopivat yllättävän hyvin aiheeseen: ollako elämänsä päähenkilö ja kelle silloin esiintyy, vai ollako elämänsä sivuhenkilö ja kuka silloin on pää- henkilö. Asteikolla 4-10 olisiko 9+. -- M.G. Soikkeli Soikkelin elokuva-arkisto