Meri sisälläni (2004) (sis. spoilereita loppuratkaisusta) Arvostelujen perusteella olin saanut käsityksen, että "Meri sisälläni" olisi ahdas sairashuonedraama, mutta sitähän se ei ollut alkuunkaan, vaan päinvastoin ylistys sisäiselle vapaudelle ja mielikuvituksen voimalle. Pidin erityisen paljon siitä, millainen persoona neliraajahalvautuneesta Ramonista oli osattu tehdä, miten hänen repliikeissään paljastuu paljon ihmisestä, jonka ei tarvitse enää valehdella mistään ja joka silti kunnioittaa muiden ihmisten vapautta. Elokuvan ainoat säröt ovat aiheen siloittelussa. Jossakin arvostelussa todettiin asianmukaisesti, että tarinan painottaessa päähenkilönsä naissuhteita, se vie pointtia varsinaiselta aiheelta: millainen on ihmisarvoinen kuolema, ja voiko sitä mitata erityistapauksena. Pääosan potilas Javier Bardem ja asianajajaa esittävä Belén Rueda ovat niin somia näyttelijöitä, että vaikea aihe tehdään liiankin helposti lähestyttäväksi. Tässä sairausmelodraamassa ei ole luvassa ainakaan rumia ruumiita, etenkin kun sairaus on syvällä selkäytimessä. Toisaalta ahtaan ruumiin kammo jota elokuva kehittelee - ja kahdessa fantasiallisessa kohtauksessa lievittää, kiitos siitä - päähenkilönsä liikkumattomuudella tehoaa leffateatterin tuolissa kyyhöttävään katsojaan. Tämä on niitä elokuvia jotka tulevat uniin. Tuntuu kuin olisin nähnyt ensin unta tästä filmistä ja vasta sitten teatterissa. Jep, tämä on niitä elokuvia, jotka olisi pakko näyttää viimeistään lukiossa, mutta ei ilman keskusteluja. Ja koska "Meri sisälläni" herätti poikkeuksellisen vahvoja tunteita - en muista milloin olisin kuullut leffa_kerhossa_ ihmisten niistelevän - siltä alkoi vaatia tarkkuutta myös sivuhahmojen personoinnissa, hehän olivat lähin viite siihen, miten erityisestä tai yleistettävästä tarinasta on kysymys. Siksi en ihan pitänyt siitä, miten Rosan hahmo tehdään ensin ongelmalliseksi, ja aivan leffan loppumetreillä sitten unohdetaan kokonaan. Ramónin kuoleman sijaan tärkeämmäksi nostetaankin aivan lopussa hänen elämänsä jatkuvuus muissa ihmisissä, hänen viestinsä muille ja sitä kautta katsojille. Näin siis siitä huolimatta, että painokkaasti todistetaan Ramónin valintaa humanistisena, kaikesta kuolemanpelkoisesta ja uskonnollisesta hörhöromantisoinnista vapaana päätöksenä. Rosan kohdalla kiinnostavaa oli se, että hänen suostumisensa Ramónin eutanasia-avustajaksi oli itsekäs ratkaisu, hänen yrityksensä todistaa itselleen rakkauden määrä. Tällaisena sitä ainakin tulkitsin, myös sen epäröinnin perusteella, jota Ramón tunsi Rosan kanssa. Tämän elokuvan ihmisläheisyys perustuu joka tapauksessa paljolti siihen, että sivuhenkilötkin säilyttävät Ramóniin asenteen jota ei koskaan täysin ratkaista. Ainoa karikatyyrimäinen hahmo on katolinen pappi. Hauskahan se on nauraa kirkon ja uskovaisten kyvyttömyydelle vastata elämän suurimpiin kysymyksiin, mutta olisi Amenábar voinut fiksumminkin käsitellä eutanasia-aiheen isoa poliittista arvoa. Sillä politiikastahan siinä on kirkon kannalta kysymys. Rosan ja Ramónin suhde on niin viekkaasti rakennettu, että Rosan hahmon hyllyttäminen vei viimeisen sanan Ramónilta elokuvan tuottajille - ja kun sitten lukee miten espanjalaiset kauniskasvot ovat käyneet markkinoimassa filmiä jenkkiyleisöille, niin alkaa arvailla miten paljon keventäviä ratkaisuja tämän filmin kanssa on tehtykään... Ja miten paljon "Others"-filmin kaltaista esoteerista romantiikkaa tähän elokuvaan oli sittenkin ladattu, mutta näin pimeään aikaan vuodesta sen myös ostaa niin helpolla ja huomaamatta. Olen pitänyt Alejandro Amenábarin filmeistä yksi toisensa perään yhä enemmän: "Tesis" (1996) tuntuu edelleen typerältä kauhupätkältä, muta "Abre los Ojos" (1997) voi katsoa yhä uudestaan; "Others" (2001) taas on 2000-luvun kauhuelokuvan ylivoimaisesti tärkein tai peräti ainoa virstanpylväs. Seuraavaa Amenábarin filmiä odottaa isoin odotuksin jostain aivan uudesta, isommin kuin maanmiehensä Almodovarin kinuskinmakuisia variaatioita. -- M.G. Soikkeli Kinokoplan esityksessä 11.12.2005 Soikkelin elokuva-arkisto