Michael Clayton =============== "Michael Clayton" (2007) on mitä tavanomaisin tarina juristista, joka saa käsiinsä ratkaisevan dokumentin suuryhtiön kätkemistä virheistä. Tapa jolla tarina avataan on kuitenkin huomattavan omaperäinen ja antaa parhaimmillaan unenomaisen vaikutelman siitä, että terveen paranoian tuolla puolen löytyy kirkas ja ehdoton näkemys mitä todella täytyy tehdä. Esimerkiksi elokuvan ainoa murhakohtaus on esitetty niin steriilinä ja sulavana kuin veitsetön kirurgia, että sen todenmukaisuuteen on helppo uskoa, ei suuryhtiön arkisena metodina, vaan suuren rahan kirurgintarkkana kykynä pyyhkäistä pois kiusalliset vuotokohdat. Ennen kaikkea "Michael Clayton" on erinomaisten näyttelijöiden taidonnäyte. Geogre Clooneyn ei tarvitse paljon tehdä, ja vaikka rooliin voisi löytää ilmeikkäämmänkin lakifirman "siivoajaa" ("Fixer") esittävän näyttelijän, hän tuo tarinaan samanlaista outoa hohtoa kuin jonkin Grisham-filmatisoinnin mahonginväriset lavasteet. Tilda Swinton maallikkopahiksena voi olla puolestaan rohkea valinta tämän filmiprojektin tuottajilta. Swinton on kurinalaisuudessaan hypnoottisiin roolisuorituksiin yltävä näyttelijä, kylmän erotiikan aivan ainutlaatuinen inkarnaatio - ja vaikka Swintonin pidätellyn hysteeristä esitystapaa on tässä ohjauksessa pehmitetty, hänen johtajahahmonsa sopii vastapainoksi Clooneyn itsevarmalle nimihahmolle. Lakitupaan saakka ei tässä lakifilmissä edetä, sillä "Michael Clayton" käsittelee oikeastaan enemmän maailman (monella tapaa) 'välittyneisyyttä' kuin varsinaisia ongelmakohtia; tottahan me jo *tiedämme* millaisia suuryhtiöt ovat moraaliltaan, mitäpä niiden mustuutta enää arvuuttelemaan katsojilla. "Michael Claytonin" kuvaamassa maailmassa me kaikki olemmekin jo muuttuneet toimittajiksi, mediamateriaalin välittäjiksi ja kuluttajiksi, välinpitämättömyyden perisynnistä osallisiksi. Ja siksi jokainen meistä kaipaa yksittäistä ihmistä, kenties edes kirjaa, joka toimisi "linssiä", ruumiillistaisi totuudet; jotakuta jonka kautta maailman tila välittyisi. Uskossaan siihen, että sisäinen näkemys lopulta voittaa median kuvavirran, tämä filmi muistuttaakin enemmän elokuvaa "Network" ("Kasvot kuvaruudussa", 1976) kuin jotain Grisham-filmatisointia; ehkä siksikin, että paranoian tuolle puolen siirtynyttä hullua neroa esittävä Tom Wilkinson muistuttaa "Networkin" mediashamaania esittänyttä Peter Finchiä. Kohtuuden nimissä täytyy todeta, että "Michael Claytonissa" ei ole lähimainkaan _sellaisia_ klassikon aineksia kuin "Networkissa", mutta jotain toivoa tämäkin sentään antaa media/juristitrillereiden lajikehityksestä takaisin (1970-luvun) ihmiskasvoisiin asenteisiin, mitään 2000-luvun mediamaisemasta tinkimättä. Ohjaaja-käsikirjoittaja Tony Gilroyn kunniaksi täytyy vielä todeta, että hänen käsikirjoittamansa Bourne-trilogia näyttää nyt vain lämmittelyltä "Michael Claytonia" varten. Näppärin yksityiskohta paranoian luonnollistumista purkavassa kertomuksessa on kuvitteellinen fantasiaromaani "Realm + Conquest", jonka merkitystä ei kertaakaan selitetä vaan ainoastaan näytetään sen vaikutus ihmisiin. Näin keskelle jännärigenren realismia on saatu kohtaus, joka pakottaa katsomaan koko elokuvaa muunakin kuin toimintafilminä; tarkoitan puhelinkeskustelua shamaanijuristin ja pikku pojan välillä: Juristi: Do they know they're all having the same dream? Poika: No. That's what's so cool. They all think it's just them. That maybe they're, like, going crazy or something, so they don't wanna admit it. Juristi: Yeah, but they're not crazy, are they? Poika: No. It's real. It's really happening. Juristi: Yeah, it is happening, isn't it? Something larger than themselves and they're not ready, are they.. - ..to hear it? Poika: Yeah. But later they will. Jep. Later they will. -- M.G. Soikkeli DVD:ltä 27.6.2008 Soikkelin elokuva-arkisto